Tämä juttu ilmestyi Kansan Uutisissa vielä neuvostoaikana, toukokuussa 1990. Jutussa haastateltuun alun perin petroskoilaiseen “Petteriin” tutustuin opiskellessani Leningradissa 1989-90. Kuvassa “Petteri” on oikealla, vasemmalla minä sekä opiskelukaverini Ari Tabell. Sittemmin “Petteri” siirtyi Suomen puolelle.
Suomen kieli on Leningradissa kovassa kurssissa inkeriläisten keskuudessa. Inkerin liiiton järjestämillä kurssilla käy lähes sata oppilasta. Periaatteessa kaikki ovat inkeriläisiä, mutta viime aikoina Inkerin liiton kautta Suomeen on ruvennut pyrkimään muutakin väkeä. On lähes mahdotonta kontrolloida kuka todella on inkeriläinen, kertoo Petteri. Hyvin harvat Leningradin inkeriläisistä osaavat suomea, lähinnä vain vanhempi sukupolvi.
Vähän yli parikymppinen Petteri (keksitty nimi) opettaa suomea Inkerin liiton kursseilla. Palkka opettajille on luvattu maksaa sitten joskus kun rahaa saadaan, siihen asti työtä tehdään aatepohjalla. Petteri on niitä harvoja Leningradin inkeriläisistä, jotka todella osaavat suomea. Suomea Petteri puhuukin todella hyvin, vain pieni itäkarjalainen pehmeys ja muutama kielenlipsahdus palajstavat, että hän ei ole Suomen suomalaisia. Silti venäjä on Petterinkin ensimmäinen kieli.
Petteri kertoo, että nuorista suomea osaavista inkeriläisistä hyvin suuri osa haluaa muuttaa Suomeen, ja kielikurssilaisistakin monet todennäköisesti haluavat oppia suomea päästäkseen muuttamaan. Useimmat eivät kuitenkaan uskalla kertoa muuttohaluistaan ulkopuolisille, mahdollisia vaikeuksia esimerkiksi työpaikalla pelätän yhä. Petterikin on jättänyt muuttohakemuksen Suomen Leningradin konsulaattiin, eikä siksi halua nimeään julkisuteen. Vanhat vaistot istuvat tiukassa, ja voihan varovaisuudella olla perusteensakin.
Virallisen Suomen suhtautuminen inkeriläisiin huolestuttaa Petteriä, varsinkin nyt kun inkeriläisiä alkaa olla tulossa Suomeen suurin joukoin. Aikaisemmin monet inkeriläiset ovat päässeet Suomen konsulaattiin jonottamatta. Nyt kaukaa Itä-Karjalasta tulleet inkeriläiset, joilla ei Leningradissa ole yöpaikkaa, joutuvat seisomaan samassa jonosa muiden kanssa viikkokaupalla, valittaa Petteri.
Tieto presidentti Koiviston paluumuuttajalausunnosta levisi Leningradin inkeriläisetn keskuudessa kulovalkean lailla. Petteri sai kuulla asiasta puolen tunnin kuluessa siitä kun Koivisto oli ilosanomansa julistanut. Eräs Petterin inkeriläinen tuttu sai puhelun Suomesta viisi minuuttia sin jälkeen kun presientin lausunto tuli julkisuuteen Suomessa. Tämä soitti välittömästi ystävilleen, ja suuri osa Leningradin inkeriläisistä sai tiedon virallisen Suomen uudesta suhtautumisesta inkeriläisiin nopeammin kuin monet Suomessa. Virallisissa tiedotusvälineissä ei Koiviston lausunnosta sen sijaan ole mainittu sanallakaan.
Miksi sitten luulet, että inkeriläisiä nyt halutaan Suomeen?
– Hmm… Se on minulle ihan epäselvä juttu, mutta puhutaanhan siitä että Suomi tarvitsee halpaa työvoimaa… Ja että parempi vaihtoehto olisi saada sitä tältä puolelta, heimoveljiä ja valkoisia ihmisiä (nauraa) eikä niitä arabeja tai joitakin neekereitä niinkuin Ruotsissa.
Tuleeko sinusta halpaa työvoimaa jos pääset asumaan Suomeen?
– No… jos ei muuta vaihtoehtoa löydy niin tulee anakin sikäli kun on pakko elättää itseään ja saada vähän rahaa ennen sitä kun lähden opiskelemaan. Eli minä olen valmis tekemään ainakin alkuvaiheessa töitä ihan millaista löytyy.
Mitä sinä toivot Suomelta, mikä siellä on paremmin kuin täällä?
– No en minä sitä ole sanonut että siellä on parempi, mutta minusta tuntuu että minä viihdyn… että mun mielestä kotimaa, se ei ole ainoastaan se maa, se maaperä jolla ihminen asuu, vaan myös ympäristö ja ihmiset. Minusta tuntuu ihan selvästi että minä viihdyn suomalaisten joukossa paremmin kuin täkäläisen porukan keskuudessa.
Tuntuuko sinusta että Suomi on enemmän kotimaa?
– Sanoisin että joo. Että ihmiset tekee työtä, mutt täällä kaikki asiat on ihan päin helvettiä… en tiedä, ainakin sellaisia ajatuksia minulla on… Se mikä Suomessa varmasti on paremmin on että siellä selvästi tuntuu että on turvallisempi olo. Esmerkiksi täällä kaduilla on joskus ihan vaarallista liikkua. Tässä viikko sitten minut melkein ryöstettiin keskellä päivää kadulla…
Luuletko että saat kohtapuoliin Suomen passin kun muutat Suomeen?
– Siitä minulla ei ole mitään tietoa.
Koiviston lausunnosta saa kuitenkin Petterin mielestä sen käsityksen, että inkerinsuomalaiset ovat yhtä suomalaisia kuin Suomessa asuvat suomalaisetkin, ja tällä perusteella voisi kuvitella, että passin saisi heti. Näin pitkälle useimmat Leningradin inkeriläiset eivät kuitenkaan hänen mukaansa ole ajatelleet asiaa, vaan heille ensisijainen tavoite on päästä rajan toiselle puolelle. Petteri uskoo kuitenkin, että Suomessa voi tulla toimeen hyvin vaikka taskussa on Neuvostoliitonkin passi.
Suomen armeijaankin Petteri voisi hyvin lähteä tarpeen vaatiessa.
– Jos suoraan pääsisit neukkuarmeijasta Suomen armeijaan se olisi melkein kuin jotain viihdytystä… Joka viikko käydään lomalla kotona. Eihän kahdeksan kuukautta ole mitään, mä olin kaksi vuotta armeijassa saamatta lomaa.
Toinen vaihtoehto jota Petteri on miettinyt on siviilipalvelus.
Suomessa monet varoittavat houkuttelemasta inkeriläisiä Suomeen, sen sijaan halutaan että inkeriläisten omaehtoista toimintaa, inkeriläistä kulttuuria ja esimerkiksi Inkerin liiton toimintaa tuettaisiin.
Mitä mieltä sinä olet?
– Minä en tiedä, mitä on inkeriläisten kulttuuri, koska inkeriläiset sinänsä olivat maalaisia. He olivat viljelijöitä ja tuottivat Pietariin elintarvikkeita. Heidän kulttuurinsa oli kiinteässä yhteydessä maahan, ja sitä kulttuuria ei enää ole, sitä edustavat vanhat mummot ja he eivät enää tee työtä.
Jos taas puhutaan Inkerin liiton toiminnasta niin minä en näe mitään muuta tulosta kuin että ihmisiä autetaan löytämään työpaikkoja Suomessa ja yritetään opettaa heille kieltä. Mutta kulttuurista… Olisi ainakin hyvä jos saisimme tuon Leningradissa olevan entisen kirkkorakennuksen takaisin käyttöön. Mitään muuta hyödyllistä minä en tässä toiminnassa näe, tai minä en oikeastaan tiedä mikä se on oikeastaan se Inkerin liiton tarkoitus.
Esimerkiksi talvella pidettyyn Inkerin liiton edustajakokoukseen tuli sellaista väkeä… Aluksi puhuttiin suomea, mutta sitten yhtäkkiä ruvettiin puhumaan venäjää. Nuo inkerin suomalaiset jotka eivät puhu suomea, he eivät ymmärrä, tietenkin on pakko. Eli tässä maassa ainoa keino millä inkeriläisten heimo voisi säilyä, ja kulttuuri, on että pitäisi olla joitakin sellaisia asutuksia joissa on pienemmällä alueella inkeriläisiä. Nykyisin inkeriläisiä asuu laajalla alueella ympäri Inkerinmaata, he eivät enää käytä suomen kieltä, yhteyksiä ei ole. Suomea puhuvat ehkä vain jotkin vanhat avioparit keskenään.
Luuletko sitten että inkeriläiset haluaisivat tällaisiin reservaatteihin?
– Siitä minulla ei ole tietoa mitä me tulisimme tekemään siellä, ja toisaalta se on sikäli mahdotonta että se olisi tämän ison imperiumin sisällä. Jos inkeriläisille annettaisiin autonomia, luulisin että elintaso olisi vähän korkeampi, jos Suomesta saataisiin apua. Siitä voisi syntyä kateutta ja väkivaltaa. En usko että se on enää mahdollista. Kulttuuri kuolee ja historiassa on paljon sellaisia esimerkkejä että jotkut kansan syntyvät ja sitten ne kuolevat, pienet. Toisaalta inkeriläisillä ei ole kovin pitkä historia, kolmesataa vuotta… Juuria ei enää ole, yhteyksiä ei ole. Kaikki on hajoitettu silloin Stalinin aikoina.
Monia ihmisiä, ainakin minua, joilla ei ole ennen ollut mahdollisuutta matkustaa, kiinnostaa katsoa muita maita, sekin houkuttelee. Vaikkapa ekaks käydä Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, se on niin kuin ikkuna maailmaan… Vaikka sanotaan että Pietari oli suuunniteltu ikkunaksi Eurooppaan… Mutta nyt se on suljettu. Ikkuna on kiinni, ja milloin se sitten avataan?
Nyt väitetään että lähiakoina ruvetaan antamaan neuvostoihmisille ulkomaanpasseja ja saa matkustaa ihan vapaasti, mutta rahaa ei vaihdeta. Eli ikkuna vain avataan vähän raolleen. Ainakin minusta tuntuu, ett heti kun saan ansaittua vähän rahaa Suomessa lähden heti ainakin pienelle matkalle vaikkapa Skandinaviaan. Näkemään muita ihmisiä, näkemään elämää.
