Wilhelm Agrellin haastattelu ilmestyi 19.10.1990. Suomen hallitus oli 21.9.1990 päättänyt, että Pariisin rauhansopimuksen sotilaalliset artiklat ovat muuttuneessa kansainvälisessä tilanteessa ja menettäneet merkityksensä ydinaseita koskevaa kieltoa lukuun ottamatta. Tämä uustulkinta mainitaan jutussa. Agrell pyysi tekstin nähtäväkseen ennen kuin se meni painoon ja oli näkemäänsä tyytyväinen. Itse hän ei kai kovin paljon suomea osaa, mutta hänen vaimonsa Camilla Frostell kääntää työkseen suomalaista kaunokirjallisuutta ruotsiksi.
Käyttääkö Suomi Neuvostoliiton kaaosta hyväkseen?
DLP-LUND
KALLE KNIIVILÄ
Ruotsalaisen Lundin yliopiston tutkimuspoliittisessa laitoksessa työskentelevä rauhan-ja konfliktintutkija Wilhelm Agrell on jo vuosia osallistunut hyvin aktiivisesti Ruotsin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Agrellin erikoisala on Pohjoismaiden turvallisuuspolitiikka ja aseteknologia, eikä hänen mielipiteisiinsä ole aina suhtauduttu kovin suvaitsevasti Moskovassa. Glasnostin myötä Agrellin käsitykset ovat kuitenkin päässeet esille myös Neuvostoliiton tiedotusvälineissä.
Suomessa viime kuukausina vauhtia ottanut Karjala-nostalgia ei Agrellia ole hämmästyttänyt, hänen mielestään itänaapurin heikkoudentilasta hyötyminen kuuluu suomalaiseen poliittiseen perinteeseen.
-On tietysti hyvin vaikea sanoa, tuleeko Karjalan kysymyksellä olemaan merkitystä Suomen sisäpolitiikassa. Tämä on joka tapauksessa kysymys, jota voidaan käyttää hyväksi, ja tällaisen asian avulla on hyvin helppo saada ihmisiä liikkeelle.
-Saksojen yhdistymiseen saakka Karjalalla ei ollut minkäänlaista poliittista painoarvoa, koska kaikki vaatimukset voitiin heti kättelyssä tuomita poliittisesti täysin mahdottomiksi, mikään poliittinen voima ei voinut lähteä ajamaan niitä. Nyt asia ei enää ole näin – kun Saksa kerran on voitu yhdistää, mikään rajanmuutos Euroopassa ei enää tunnu täysin mahdottomalta.
Kaksinaamaista puolueettomuutta
Keski-Euroopan mullistukset vaikuttavat Agrellin mukaan väistämättä myös Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaan. Ruotsin turvallisuuspolitiikka toisen maailmansodan jälkeen on perustunut Ruotsin puolueettomuuteen kahden suuren sotilasliittoutuman välissä. Nyt ainakin toinen liittoutumista on hajoamassa, ja samalla Yhdysvaltain vaikutus Länsi-Euroopassa vähenee. Toisaalta puolueettomuus on aina jossakin määrin ollut pelkkä julkisivu, jolla on yritetty saada Neuvostoliitto vakuuttuneeksi siitä, että Ruotsin aluetta ei käytetä hyökkäyksessä itään. Tosipaikan tullen on aina ollut selvä, mistä Ruotsi hakee apua, katsoo Agrell.
-Ruotsin turvallisuupolitiikka ei itse asiassa koskaan ole pyrkinyt täydelliseen tasapuolisuuteen, vaikka poliittisissa puheissa näin on väitettykin. Nämä ovat olleet poliittisia julistuksia, jotka eivät ole vaikuttaneet sotilaalliseen suunniteluun. Samalla tavallahan Suomella on ollut turvallisuuspolitiikassaan kaksinkertainen kirjanpito – YYA-sopimuksesta huolimatta kaikki ovat tienneet, että puolustusvoimien tehtävänä on tarpeen vaatiessa puolustautua nimenomaan Neuvostoliittoa vastaan. Tätä ei tietenkään ole koskaan myönnetty virallisesti.
-Neuvostoliitto on myös hyötynyt Ruotsin ulkopoliittisesta linjasta varsinkin 80-luvulla, mutta tuskin kenelläkään Neuvostoliitossa on ollut epäilystä siitä, minne Ruotsi kuuluu sotilaspoliittisesti. Kaikki ovat tienneet, että Ruotsi ei pystyisi vastustamaan lännen painostusta, ja joutuisi sodan syttyessä väistämättä länsileiriin. Neuvostoliiton suunnitelmat ovat perustuneet tähän, ja tämä on myös ollut syynä sukellusveneiden toimintaan Ruotsin aluevesillä. Sukellusveneloukkauksia on pidetty käsittämättöminä, koska ruotsalaiset ovat itse alkaneet uskoa poliittisiin puheisiinsa Ruotsin puolueettomuuspolitiikasta. Neuvostoliiton osittain hyvin perusteltua epäluuloa Ruotsia kohtaan ei ole ymmärretty.
“Suomi NL:n läpikulkualue”
-Nyt Ruotsin puolueettumuuspolitiikan perusteet ovat lakanneet olemasta ja turvallisuuspolitiikka leijuu tyhjiössä. Ainoa lohtu on, että kaikki muut ovat samassa tilanteessa, ja tässä suhteessa Suomen tilanne muistuttaa Ruotsia. Suomihan ei varsinaisesti ole ollut puolueeton samalla tavoin kuin Ruotsi, valtapoliittinen tilanne on pakottanut Suomen pitämään idänsuhteensa kunnossa samalla kun Suomi on pyrkinyt puolueettomuuteen. Nyt Suomen on sopeuduttava täysin uudenlaiseen tilanteeseen.
-Neuvostoliiton sotavoimat ovat aivan varmasti suunnitelleet käyttävänsä Suomen aluetta hyväkseen tavalla tai toisella sodan syttyessä. Näin on ollut 60-luvulta asti, jolloin Neuvostoliitto siirtyi hyökkäävään strategiaan. Tästä olen aivan varma, eikä tässä ole mitään hämmästyttävä, jos ajattelee Suomen sijaintia kartalla. Sen sijaan on vaikea sanoa, mitä Suomen sotilaspoliittinen johto on suunnitellut.
-Ruotsi ei myöskään ole uskaltanut luottaa siihen, että Suomi sodan syttyessä toimisi samanlaisena puskurina kuin 30- ja 40-luvulla. Suomen on ajateltu poliittisista ja myös sotilaallisista syistä toimivan Neuvostoliiton läpikulkualueena. En myöskään usko, että Pariisin rauhansopimuksen uusi tulkinta tässä suhteessa vielä on ennättänyt vaikuttaa suunnitelmiin.
-Nyt tilanne on erittäin epäselvä, enkä usko, että edes Neuvostoliiton sotilaspoliittiset asiantuntijat ovat selvillä siitä, millaisia strategisia intressejä heidän on puolustettava Pohjolassa. Siksi Neuvostoliiton puolustusvoimat toimivat edelleen entisten suunnitelmien mukaan ja siksi myös Ruotsin aluevesien loukkaukset jatkuvat.
Ruotsin turvallisuuspoliittinen keskustelu on Agrellin mielestä viime vuosina perustunut toiveajatteluun, jonka mukaan Ruotsi voisi pysytellä uuden suursodan ulkopuolella samoin kuin tapahtui toisen maailmansodan aikana.
-Sen sijaan kylmän sodan aikana pidettiin itsestään selvänä, että uuden sodan syttyessä myös Ruotsi joutuisi mukaan. Tämä oli myös sen laajamittaisen yhteistyön takana, jota Ruotsi ja varsinkin Ruotsin puolustusvoimat harjoitti lännen kanssa. Ei ollut mitään syytä pidättäytyä yhteistyöstä, sodassahan Ruotsi joutuisi joka tapauksessa lännen leiriin, muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Wilhelm Agrell pitää selvänä, että Ruotsi pyrkii lähivuosina liittymään EY:hyn. Samalla Agrell uskoo, että puolueettomuus pysyy Ruotsin turvallisuuspolitiikan peruskivenä, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole. Ruotsin linjaa aletaan kuitenkin kutsua sitoutumattomuudeksi, koska tämä määritelmä antaa paljon enemmän liikkumavapautta kuin “puolueettomuus”, arvelee Agrell.
Suomen tilanne jännittävä
Pariisin rauhansopimuksen ja YYA:n uustulkinta yllätti Agrellin, koska aikaisemmin ei ole haluttu muuttaa pilkkuakaan.
-Suomen tilanne on tavallaan paljon jännittävämpi kuin Ruotsin, koska se on ennalta-arvaamaton. Suomella on hyvin vähän kokemusta poliittisista muutoksista tällä alueella, ja vähintään yhtä vähän kokemusta julkisesta keskustelusta kuin Ruotsilla. Päätös muuttaa YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen tulkintaa osoittaa kuitenkin odottamattoman suurta halua puuttua myös kaikkein pyhimpään. En pidäkään mahdottomana, että Suomi tekee huomattavan suuria muutoksia tähänastiseen politiikkaansa, joka perustuu valtapolitiikan sanelemiin ehtoihin.
-Kun nämä ehdot muuttuvat, myös politiikka muuttuu, tämä on hyvin tavallinen kuvio. Siksi paljon riippuu Neuvostoliiton tulevasta kehityksestä ja siitä, miten meneillään oleva hajoamisprosessi jatkuu, mitkä poliittiset voimat saavat vaikutusvaltaa Neuvostoliitossa. Tämä on samalla klassinen tilanne Suomelle: kannattaako Suomen käyttää hyväkseen Neuvostoliiton heikkoudentilaa. Sisäpoliittisesti pidättyvyydelle on kuitenkin vaikea saada tukea, sillä heikkouden hyväksikäyttäminen on erittäin houkuttelevaa. Samalla hyvien ja läheisten suhteiden ylläpitäminen heikkoon ja hajanaiseen Venäjään voi olla vaikeaa ja riskialtista.
Sinuhe
Tieteellisten teosten joukkoon Wilhelm Agrellin työhuoneen kirjahyllyyn on tiensä löytänyt myös Waltarin Sinuhe. Teosta on pidetty allegoriana Euroopan tilanteesta 30-ja 40-luvulla, mutta Agrell löytää yhtymäkohtia myös 90-luvun Neuvostoliittoon.
-Nykytilanteesta tulee mieleen hyvä ja aina hyvää tarkoittava faarao Ekhnaton, joka haluaa uudistaa Egyptin vanhan yhteiskunnan, hänen uusi, humaani uskontonsa… Ekhnaton saa koko vanhan papiston vastaansa, lopulta hänen politiikkansa johtaa sisällissotaan ja siihen, että kaikki vihaavat häntä. Hän oli yksinvaltias, joka halusi vain hyvää, hän halusi uudistaa yhteiskunnan, mutta hänen hyvät aikomuksensa johtivat vain kaaokseen ja tuhoon.
Kansan Uutiset
Syyskuu 1990
