KU-KALLE KNIIVILÄ
MOSKOVA
Dzerzhinskin aukion laidalla, harmaan laatikkomaisen talon nurkalla, on jo vuosia ollut kyltti, jossa lukee venäjäksi Ekspress-kafe. Kuppilasta on vain kivenheitto KGB:n päämajaan, vaikkakin kivet on ollut paras jättää heittelemättä – aukiota valvoivat yötä päivää televisiokamerat niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa, ja tuskinpa niitä nytkään on kytketty pois.
Ekspress-kahvilan sijainnissa ei ole moittimista. Dzerzhinskin aukion toisella laidalla on Moskovan suurin lastentavaroita myyvä kauppa Detski Mir, eikä paljon pidempi matka ole myöskään Punaisen torin laidalle valtiontavaratalo Gumiin. Gum on tosin nykyään osakeyhtiö, kukaan ei tiedä mikä KGB:n nimi tällä hetkellä on, kahvilan ikkunasta näkynyt rautaisella kädellä vastavallankumousta kuristaneen Felix Dzerzhinskin patas on kaadettu, eikä Dzerzhinskin aukiotakaan enää ole.
Ekspress-pystybaari sen sijaan on entisellään, tai ainakin lähes tulkoon. Vaaleansiniseksi maalatut seinät eivät ole vallanvaihdoksesta hätkähtäneet, ja Moskovan keskustassa työskentelevät upseerit nojailevat pikalounasta syödessään entiseen tapaan pyöreisiin pikkupöytiin. Kolmen metrin korkuisista kaari-ikkunoista tunkee sisään Moskovan harmaan talvipäivän kelmeä valo.
Lämminruokatiskiltä saa lautasellisen lientä, josta pistää esiin laiha kanankoipi. Alkupaloiksi on tarjolla muutama siivu paistia kirvelevän piparjuurimössön kanssa, ja pääruokana on rasvainen jauhelihapihvi, jonka höysteenä on läjä hapankaalia. Juomana on imelää mansikkamehua, ja koko komeuden saa kerätä viereisellä pöydällä lojuvasta kasasta kalastetulle rasvaisella rätillä pyyhitylle muovitarjottimelle.
Täysi annos maksaa hieman yli kolmekymmentä ruplaa, ja mukaan kuuluu tietysti venäläiseen tapaan myös pala leipää, joka Maneesinaukiolla mieltään osoittaneiden kommunistien mukaan oli sosialismin aikana ruokaloissa ilmaista. Nyt ei mikään ole ilmaista, ja monet kääntyvät takaisin tiskiltä kuultuaan, että pelkkä jauhelihapihvi maksaa kymmenen ruplaa – kolmekymmentäviisi penniä. Ennen koko lounaaseen riitti rupla tai korkeintaan kaksi.
Kadulta ilmaantuu nuhjaantuneen näköinen keski-ikäinen mies, joka keskelle kahvilan lattiaa ehdittyään ilmoittaa kuuluvalla äänellä: “Laulaa Alla Pugatshova”, ja aloittaa siirappimaisen iskelmän valittavalla äänellä. Samalla mies kiertelee pöydästä toiseen kolikoita kerjäten, ja kiroaa laulun loppuun päästyään saitureita. Samaan syssyyn hän kuuluttaa seuraavan kappaleen ja kajauttaa sen ilmoille entistä raikuvammalla äänellä. Nuori kassaneiti hymyilee ja kertoo, että mies on pystybaarin vakioasiakas. “Me ruokimme häntä ja hän pitää meidät hyvällä tuulella.”
Pyöreiden pikkupöytien välissä seisoskelee toimettoman näköisinä pari mummoa. Kun ateriansa lopettanut asiakas astuu ensimmäisen askeleen kohti ovea, puoliksi kalutut kanankoivet, syömättä jääneet paistinviipaleet ja ylimääräiset leipäpalat ovat jo kadonneet lähimmän mummon käsilaukun uumeniin ekspress-kahvilaan sopivalla vauhdilla. Jeltsinin lupaama eläkkeenkorotus ei vielä ole ehtinyt perille.
Kansan Uutiset, helmikuu 1992
