Tammikuu 1992 – hintasäännöstelyä oli juuri lievennetty.
KU-KALLE KNIIVILÄ
MOSKOVA
“Kaupallinen kauppa” kuulostaa lähes yhtä kummalliselta kuin talomainen talo. Silti jokainen tavallisessa neuvostoliittolaisessa kaupassa kerrankin käynyt tietää, mitä tarkoittaa ei-kaupallinen kauppa – puolen tunnin jonoa kassalle ja toista vastaavaa tiskille, ruokatuntia, joka alkaa juuri kun itse on pääsemässä suorittamaan ostostaan, ja nyrpeänaamaisia tai pahimmassa tapauksessa kurkku suorana karjuvia myyjiä.
Nyt kirottu kaupallisuus on kuitenkin vähitellen tekemässä tuloaan myös Venäjälle. Viikkolehti kävi tutkimassa tilannetta muutamissa Moskovan kaupoissa.
Lähiön leipäkaupassa tilanne on sama kuin vuosi sitten ennen Pavlovin ja Jeltsinin hintauudistuksia. Jo ovella lyö vastaan trooppisen painostava lämpimänkostea ilma, jota kaupassa jonottavat ihmisjoukot tuottavat. Leipätiskille hintalappuja vertailemaan joutuu kiemurtelemaan kolmen toisiinsa kietoutuneen ja toisiaan sättivän jonon läpi.
Kaupallisuuden ensimmäinen tuulahdus tuntuu hintalapuissa – musta leipä, joka vuosi sitten maksoi 24 kopeekkaa, maksaa nyt 1,80 ruplaa. Hinta ei silti asiakkaita pelota, leipä on venäläisessä ruokapöydässä yhtä välttämätöntä kuin peruna suomalaisessa, eikä parilla ruplalla enää leivän lisäksi juuri mitään muuta saakaan. Jonoja hinnankorotukset eivät ole lyhentäneet tippaakaan.
Makeistiskillä kaupallisuuden tuoksu alkaa tuntua voimakkaampana – esillä on paahdettuja kahvinpapuja, joita valtionkaupoissa ei ole vilahtanutkaan moniin kuukausiin. Kilohinta on vaatimattomat 225 ruplaa eli viikon-parin palkka. Lisäksi myynnissä on kaakaojauhetta, jota ennen hintauudistusta ei ollut näkynyt aikoihin. Tiskin takana hyllyllä on näytteillä pullo halpaa länsimaista votkaa, joka Bolshaja Tsherkizovskaja -kadun leipäkaupassa maksaa vaatimattomat 394 ruplaa eli reilusti yli hallituksen määräämän minimikuukausipalkan.
Suhteellisen tavallinen kuukausipalkka on tätä nykyä noin 500 ruplaa, joten hintatason vertaamiseksi ruplahintoihin voi lisätä yhden nollan. Esimerkiksi kahvinpavut 2250 markkaa kilo, votkapullo 3940 markkaa tai sitruunat 250 markkaa kappale, ja italialaiset talvisaappaat 43 750 markkaa.
Kaupassa kuin museossa
Votkaa kukaan ei osta, ei myöskään keksejä, jotka maksavat 43,13 ruplaa kilo. Kaupassa käydään kuin museossa, katsomassa tavaroita, joita ei aikoihin ole nähty, mutta joita tavallinen ihminen ei voi ajatellakaan ostavansa. Silti se, että joitakin tavaroita sentään on myynnissä tuntuu hyvältä merkiltä, eikä pieni mutina mahdottomista hinnoista vielä ole kääntynyt avoimiksi hallituksenvastaisiksi mielenilmauksiksi.
Kun höyryisestä leipäkaupasta pääsee puristautumaan ulos, tammikuinen parinkymmenen asteen pakkanen tuntuu mukavalta, mutta vastakeksittyä kaupallisuutta ei pääse pakoon kadullakaan. Kaupan eteen on raahattu kolme-neljä kioskia, joissa myydään länsimaista rihkamaa. Kioskien eteen on kerääntynyt tavanmukainen ihmisrypäle ihmettelemään kirkkaanvärisiä hepeneitä, Mars-suklaapatukoita, viidenkymmenen ruplan venäläisiä suklaalevyjä, 130 ruplan konvehtirasioita, viinapulloja ja lenkkitossuja. Kukaan ei osta mitään.
Lehtikioskilla kuuden-seitsemänkymmenen ikäinen mies pyytää myyjältä kaikkein halvinta sanomalehteä. Halvin on entinen Nkp:n äänenkannattaja, nykyinen “riippumaton sosiaaliturvan äänenkannattaja” Rabotshaja Tribuna, jonka saa neljälläkymmenellä kopeekalla. Izvestija, joka vuosi sitten maksoi viisi kopeekkaa, maksaa nyt kahdeksankymmentä.
Moskovan suurin elintarvikemyymälä Novyi Arbatin eli entisen Kalininin prospektin varrella on irroittautunut valtion otteesta ja ostaa nyt tavaransa sieltä mistä niitä saa. Tavaraa suhteellisen uudenaikaisesti sisustetussa kaupassa onkin entistä enemmän. Carlsbergin olut maksaa 40 ruplaa pullo ja bulgarialainen puolikuiva valkoviini 65, mutta kaupaksi menee lähinnä 37 ruplan kehno venäläinen “portviini”, joka vuosi sitten maksoi pari-kolme ruplaa.
Sadan ruplan grillikanoja ei juuri kukaan kaipaa, mutta kaikkea muuta jonotetaan – tämäkin kauppa on niin täynnä paksuihin talvivaatteisiin sonnustautunutta väkeä, että tiskille asti hädin tuskin pääsee hintalappuja tutkimaan. Kaupan itsenäistyminen ei ole muuttanut hyväksi havaittua käytäntöä, ja kassalle haluava saa edelleen asettua kymmenen metrin jonoon päästäkseen sitten tunkemaan tiskille kuittinsa kanssa. Voitiskillä ei ole tungosta, pieni parinsadan gramman paketti maksaa 32 ruplaa.
GUM:issa tyhjää
Viinitiskillä ostokset saa kuitenkin kumma kyllä maksaa suoraan myyjälle, ja kaupan nurkkaan on lisäksi perustettu pieni baari, josta saa voileipiä sekä olutta, samppanjaa ja viiniä pahimpaan janoon. Yläkerran karamelliosastolle on ilmestynyt sen seitsemän sortin makeisia, joita päätähuimaavista hinnoista huolimatta jonotetaan kärsivällisesti. Keski-ikäinen nainen katselee silmät pyöreinä, kun hyvinvoivan näköinen mieshenkilö pyytää “kilon noita ja kilon näitä ja vielä puoli kiloa toffeita” ja kaivaa taskustaan ison nipun sadan ruplan seteleitä. Useimmat ostavat kaksisataa grammaa yhtä lajia – kilohinta on sadan ruplan paikkeilla.
Entinen valtion tavaratalo GUM Punaisen torin laidalla on nyt “Osakeyhtiö kauppatalo GUM”, mutta valikoimaa nimenmuutos ei paljon ole parantanut. Väkeä ei ole paljon. Myynnissä on kaulahuiveja, matkamuistorihkamaa, sähköosastolla pöyristyttäviä jäljitelmäkristallikruunuja hintahaitarissa 11 175 – 13 425 ruplaa. Niistä kukaan ei ole kiinostunut, mikä onkin varsin ymmärrettävää.
Radio-osastolla myydään pieniä varren päässä olevia peilejä ilmeisesti levysoittimen neulan tarkastamiseen, mitään muuta ei myynnissä ole. Näytteillä sen sijaan on monenlaisia stereolaitteita, joissa kaikissa on lappu: “Näytekappaleita ei myydä. Laitteita myydään sitä mukaa kun niitä tulee kauppaan.” Seinää vastaan nojailee karvalakkipäinen nuorehko mies, joka pitää kädessään levysoittimen käyttöohjetta – selvä merkki siitä, että hänellä on soitin jonka hän aikoo myydä.
Televisio-osaston ovellakin on lappu: “Televisioita myydään vain Moskovan tuotantolaitoksille jaetuilla kutsuilla.” Kutsu on kauniimpi nimi ostokortille, jotka ovat käypää valuuttaa yritysten välisissä lehmänkaupoissa – jos toimitat GUM:iin tavaraa, saat nipun televisionostokortteja. Vanha konsti on yhä parempi kuin kymmenen uutta, ja luontaistaloutta ei mikään tunnu voittavan.
Kioskit ja valuutta valtaavat alaa
Silti markkinatalous alkaa tehdä tuloaan GUM:iinkin. Tavaratalon johto on huomannut, ettei arvokasta lattiapinta-alaa Moskovan keskustassa kannata pitää tyhjän panttina, ja vuokrannut tilaa ulkomaisille yrityksille, jotka myyvät länsitavaraa länsihinnoin – ja vain länsirahalla. Tavalliset moskovalaiset käyvät valuuttaosastoilla haaveilemassa, mutta herkkähermoisimmat kääntyvät takaisin ovelta nähdessään videonauhurissa hintalapun, joka vastaa seitsemän vuoden palkkaa.
GUM:in ulko-ovella oli ennen epävirallinen markkinapaikka, jolla tavaratalon jonoissa itsensä läkähdyksiin seisoneet asiakkaat muuttuivat kauppiaiksi ja myivät saaliinsa kalliiseen hintaan. Suurin osa tarjolla olleista tavaroista tosin lienee ollut hankittu tavalla tai toisella tiskin alta.
Kaupustelijoita on ovella yhä, mutta GUM:in edustan yksityiskauppiaiden loistokausi on vääjäämättä mennyt. Heidän tilalleen ovat tulleet laillistetut seuraajat, jotka kioskeissaan saman korttelin sivukujilla myyvät italialaisia naisten talvisaappaita 4375 ruplalla, sitruunoita 25 ruplalla kappale, puolen kilon kahvipaketin 600 ruplalla tai Vidal Sassoonin Wash&Go shampoopullon 190 ruplalla.
Varsinaisia yksityiskauppoja on toistaiseksi vähän, mutta pienen kioskin avaaminen ei vaadi suuria investointeja, ja rihkamakioskeja alkaa Moskovassa olla jo maanvaivaksi asti. Tavallisille moskovalaisille kalliista kioskeista ei kuitenkaan ole mitään iloa, ja jos elintason lasku jossakin vaiheessa johtaa todellisiin levottomuuksiin, 40 ruplan savukerasiota myyvien kioskien ikkunat särkyvät epäilemättä ensimmäisinä.
Ikoneita ja punalippuja Punaisella torilla
On Leninin kuolinpäivä, 21. tammikuuta, ja punaiset liput liehuvat GUM:in edustalla Punaisella torilla. Lippuja on kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin menneinä vuosina, ja niitä heiluttavat Leninin mausoleumin edessä värjöttelevät muutamat kymmenet kommunistimielenosoittajat. Ulkomaalaisten lehtikuvaajien ja vahdinvaihtoa odotteleven turistien salamavalot välähtelevät, mutta kivikasvoiset vartiosotilaat eivät kiinnitä pienintäkään huomiota sen enempää kahdenkymmenen asteen pakkaseen ja liehuviin punalippuihin kuin Leninin hautaamisesta äänekkäästi kinasteleviin ihmisrypäleisiinkään.
Punaisen torin nurkalle kauniisti koristellun puukatoksen alle on pystytetty pieni alttari. Sen vieressä on kioski, jossa myydään ikoneita – rahojen ilmoitetaan menevän tällä paikalla ennen vallankumousta olleen kirkon uudelleenrakentamiseen.
Metron käytävällä viiden miehen torvi-, rumpu- ja hanurisoittokunta vetelee haikeanpuoleista sävelmää. Nuottitelineeseen kiinitettyyn peltilaatikkoon ei tunnu kovin suuria summia kertyneen.
