Svenska: Fina språk och mindre fina
Esperanto: Lingvoj prestiĝaj kaj malprestiĝaj
Kielien osaaminen on usein hienoa, mutta ei ihan aina. Ruotsalainen joka on oppinut vaikkapa arabiaa aikuisiällä saa kuulla ihailevia kommentteja. Ollenkaan yhtä hienoa ei sen sijaan ole, jos joku on aikuisiällä oppinut ruotsia, ja puhuu arabiaa äidinkielenään. Sen vähemmän hienon kielen nimi voi olla myös suomi, tai jotakin sinnepäin.
Joku päivä sitten oli työhönottohaastattelussa, ja minulta kysyttiin, puhunko mahdollisesti joitakin muitakin kieliä:
– Siis venäjän lisäksi, ja tämän suomen… visst heter det finska?
Suomen tasavallan valtakieli on ruotsiksi tosiaankin “finska”, eikä esimerkiksi “finländska”, kuten tyhmempi voisi luulla ja usein luuleekin. Se on myös minun äidinkieleni. Mutta sitä ei ehkä lasketa.
Jälkikäteen on tietysti helppo keksiä mitä olisi pitänyt vastata:
– Ihan niin kuin siinä hakemuksessa lukee, minä puhun viittä kieltä sujuvasti ja kirjoitan myös kaikkia viittä oikein hyvin. Lisäksi pystyn lukemaan asiatekstiä vielä usealla muullakin kielellä, aivan kuten siinä hakemuksessa lukee. En usko että kenelläkään muulla hakijoista on yhtä laaja kielitaito.
Mutta en minä tietysti niin vastannut. Jotenkin refleksinomaisesti sovitin vastaukseni vallitsevaan käsitykseen: eräät kielet lasketaan, eräitä ei lasketa, ja englannin osaaminen on niin itsestäänselvää, että sitä tuskin tarvitsee mainita. Kaikki ruotsalaiset kun uskovat itse puhuvansa jotakuinkin täydellistä englantia.
Niin että mitäs siihen sitten vastaisi?
– Muita kieliä…? No tuota noin, en oikeastaan. Tai hätätapauksessa ehkä vähän saksaa, jos on ihan pakko. Ja niin, osaanhan minä englantia.
– No sehän on selvä.
Ja sitten viime hetkessä vielä pieni, vähän kiusallisen tuntuinen lisäys:
– Ja osaan minä kyllä esperantoakin…
Sillä sitähän ei ole tapana mainita, ellei halua tulla leimatuksi sekapäisen lahkon lähetyssaarnaajaksi tai joksikin vielä pahemmaksi.
Siksi esperantonkielisten journalistien maailmankongressi Vilnassa muutama viikko sitten olikin niin erikoislaatuinen kokemus.
Ei niin että meitä olisi ollut mitenkään hirveän paljon. Toki Kiinan radion esperantotoimituksen väki keräsi onnentoivotuksia olympialaisille ja puolan radion toimittajat haastatteluja päivittäistiin esperantonkielisiin nettilähetyksiinsä, mutta suuri osa 180 ilmoittautuneesta oli parhaassa tapauksessa harrastelijatoimittajia, jotka kirjoittelevat pieniin, esperantonkielisiin lehdyköihin. Sen sijaan kongressin arvovaltaiset kehykset olivat varsin epätavalliset.
Tottahan maailmankongressit keräävat vuosittain parituhatta hyvin toimeentulevaa esperanton puhujaa kongressikeskukseen johonkin maailman suurkaupungeista, mutta Liettuassa emme olleet maksavia asiakkaita vaan kunniavieraita. Meidät olivat kutsuneet valtakunnan johtavat poliitikot sekä Liettuan journalistiliitto.
Kongressi oli makston, kaikki osanottajat asuivat ilmaiseksi mukavassa hotellissa, ja joillekin avainhenkilöille maksettiin lentoliputkin. Tärkeimmät kokoukset pidettiin Liettuan parlamentin perustuslakisalissa, jonka seinillä jättiläismäiset valokuvasuurennokset näyttävät avainhetkiä parlamentin historiasta.
Parlamentin puhemies Česlovas Juršėnas seisoi tervetuliaispuhetta pitäessään elokuussa 1991 otetun kuvan edessä. Valtavassa kuvassa näkyvät barrikadit joilla parlamenttirakennus oli ympäröity, kun Moskovassa yritettiin vallankaappausta ja Liettuan itsenäisyys palautettiin.
Samana iltana Juršėnas tarjosi kaikille kongressin osanottajille ylellisen iltapalan parlamentin ravintolassa. Samassa yhteydessä hän luovutti henkilökohtaisen onnittelukirjeen esperantonkielisen journalistiliiton uudelle puheenjohtajalle, tunnetulle liettualaiselle radiotoimittajalle Audrys Antanaitikselle, joka usein haastattelee tärkeimpiä liettualaispoliitikkoja uutisohjelmiin keskittyvällä radioasemalla nimeltä Žinių radijas – uutisradio. (Videopätkässä Liettuan esperantoliiton puheenjohtaja tulkkaa puheen esperantoksi.)
Tukemalla esperantotoimittajien kongressia Liettuan huippupoliitikot haluavat tietysti saada positiivista julkisuutta sekä kotona että ulkomailla. Ja pohjoismaisesta näkökulmasta Liettuan toimittajaliiton ja poliitikkojen kuppikuntameininki voi toki tuntua erikoiselta. Mutta siitä ei päästä mihinkään, että Liettuassa esperantoa arvostetaan vallanpitäjien kabineteissa, ehkä siksi että liettualaiset tietävät omasta kokemuksesta, mitä kielellinen sorto tarkoittaa.
Ja toki oli hienoa nähdä Liettuan parlamenttitalo sisältä, tavata puhemies ja pitää esitelmä saman pöydän ääressä, jossa kapinallisen Liettuan perustuslaki allekirjoitettiin maaliskuussa 1990, kun neuvostovalta vielä näytti järkälemäisen ikuiselta. Mutta hienoin hetki Liettuassa oli silti illallinen esperantoa puhuvan perheen, korealaisen tv-kirjeenvaihtajan Taesokin ja hänen liettualaisen vaimonsa, pianonopettaja Vidan luona.
Yhdeksän henkilöä kahdeksasta maasta, kahdeksan äidinkieltä, kaikki saman pöydän ääressä maistelemessa korealaisia herkkuja, mainiota liettualaista olutta, ja uskomaton keskustelu. Puolalaisella dokumenttifilmaajalla, tsekkiläisellä pienkustantajalla, Luxemburgissa asuvalla EU:n kielenkääntäjällä ja bulgarialaisella nukketeatterin ohjaajalla voi olla paljon kiinnostavaa kerrottavaa, kun he voivat puhua vapaasti, omalla kielellään. Ja juuri sitä esperanto voi olla – jokaisen oma, ei vieras.
Kai se on pakko sanoa – joskus esperanto on todella hieno kieli.
Niin, ja se työpaikka? Sen sai tietysti joku toinen.
