Esperanto: Kadavroj en kargo
Svenska: Lik i lasten
Tämä on raskas elokuva. Pimeä, absurdi, makaaberi. Neuvostoyhteiskunta takaperin käännetyssä kiikarissa, naurupeilissä joka saa itkemään. Aleksei Balabanovin elokuvassa Gruz 200 ei ole positiivisia sankareita. Tai ehkä yksi, pienikasvuinen vietnamilainen vierastyöläinen, joka yrittää pysäyttää hullun murhamiehen ja raiskaajan. Vietnamilainen ammutaan. Raiskaaja on lain vartija.
Gruz 200 on suomeksi Lasti 200. Koodinimi ruumislasteille, joita lennätetään Afganistanin sodasta jonnekin Leningradin lähistölle, likaiseharmaaseen teollisuustaajamaan jonka nimi on Leninsk. Taajama on kuvitteellinen, ruumiit oikeita. On vuosi 1984. Andropov on kuollut. Tšernenko on puhuva ruumis. Neuvostoliitto on valheelle rakennettu elävien kuolleiden valtakunta.
Elokuva alkaa idyllisesti, parvekkeella, jossa kaksi veljestä istuu juomassa olutta. Olut on ostettu neuvostotapaan: omaan kolmen litran lasipurkkiin, jonka voi täyttää puiston olutkioskissa jos olutta sinä päivänä sattuu olemaan.
Yksi veljeksistä on tieteellisen ateismin professori Leningradin yliopistossa. Hän on juuri autttanut veljentyttärensä pääsykokeen läpi. Professorina hänellä on myös pääsy neuvostoeliitin erikoiskauppaan. Hän on tuonut mukanaan kaksi laukullista ruokatavaraa Leningradista, yhden äidilleen, yhden veljelleen, joka on neuvostoarmeijan eversti. Eversti on ylirasittunut, uusia ruumislasteja laskeutuu lentokentälle koko ajan, ja hänen täytyy huolehtia niistä.
Hattupäinen ateismin professori jatkaa matkaansa pienellä Zaporožetsillaan. Ruumiita tulee kohta lisää, mutta ensin klassinen venäläinen pöytäkeskustelu elämän tarkoituksesta, sekin vinosta peilistä nähtynä. Professorin autonromu pimahtaa pellon laitaan. Lähistöllä hämäräperäisessä talossa pitävät laitonta viinatehdasta epämääräinen mies, hänen vietnamilainen palkollisensa ja asiasta perillä oleva miliisi, joka on myös hullu murhamies. Vietnamilainen korjaa professorin autoa sillä aikaa kun viinatehtailija kaataa professoriin pirtua saadakseen selville onko Jumalaa olemassa.
Professori pitää tavallisen luentonsa siitä, miksi Jumalaa ei voi olla. Viinatehtailija puolestaan puhuu moraalista, omastatunnosta, sekä siitä, miten kommunistit ovat heittäneet molemmat yli laidan. “Jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua”, sanoo viinatehtailija. Dostojevskia, mutta päin vastoin. Nyt moraalista ja omastatunnosta puhuu itsensä yhteiskunnan ulkopuolelle asettanut kapinallinen, kun taas yhteiskunnan tukipilari, hieno professori, puolueen jäsen erikoiskaupasta hankittuine luksusmakkaroineen, käytännössä heittää moraalin ja omantunnon historian romukoppaan.
Myöhemmin viinatehtailija tuomitaan kuolemaan murhasta jota hän ei ole tehnyt. Hattupäinen professori voisi ehkä pelastaa hänet todistamalla oikeudessa, mutta hän ei halua sekaantua asiaan, se ei näyttäisi hyvältä, eikä hänellä ole aikaakaan.
Professori on kuva neuvostoyhteiskunnasta, mutta sitä on myös sadistinen miliisi, joka ei kykene näyttämään tunteitaan paikallisen puoluepampun tytärtä kohtaan muuten kuin raiskaamalla tämän viinapullolla, ryöstämällä mukaansa ja kahlisemalla sänkyyn. Tytön sulhanen toimitetaan Afganistanista sinkkiarkussa, hullu miliisi hakee ruumiin lentokentältä ja panee sen samaan sänkyyn tytön kanssa.
Sillä aikaa miliisin alkoholisoitunut äiti istuu viereisessä huoneessa katsomassa televisiosta hupailuohjelmia ja Tšernenkoa, puhuvaa ruumista. Television takaseinä puuttuu ja sen sekavat sisuskalut ovat näkyvissä. Television sisällä ei ole niitä hauskuttajia jotka näkyvät ruudulla, vain kummallisia johtoja ja virtapiirejä joita selvästikään ei ole tarkoitettu ulkopuolisten nähtäviksi. Sama kiemurtelevien harmaiden lämpöjohtojen ja tehtaanpiippujen sekamelska jatkuu myös ikkunan ulkopuolella. Näköala on sama hullun miliisin ja hattupäisen professorin ikkunoista.
Elokuvan miljööt ovat hyperaitoja – kaikki näyttää niin Neuvostoliitolta, että katsoja alkaa ihmetellä, oliko oikea Neuvostoliitto koskaan niin harmaa, ränsistynyt ja masentava, kuin kuvitteellinen Leninskin kaupunki on. Silti ei ole itsestään selvää, kertooko elokuva todella vain Neuvostoliitosta vuonna 1984, vai tapahtuuko se itse asiassa siinä aika-avaruudessa, jota venäläinen arvostelija kutsuu “ikuiseksi venäläiseksi nykyhetkeksi”.
Kaksi vartijaa kuljettaa viinatehtailijaa vankilan käytävällä. Joku haluaa tavata hänet, vartijat sanovat. He eivät sano, että tapaamista odottaa kuolema. “Pian kaikki on toisin”, viinatehtailija sanoo. Kuuluu laukaus, ja nurkan takaa astuu univormupukuinen mies, joka on heittänyt olkapäilleen lääkärin valkoisen takin. Kuolema todetaan.
PS: Aleksei Balabanovin elokuva Gruz 200 sai hollantilaisten elokuvakriitikkojen ensimmäisen palkinnon Rotterdamin elokuvafestivaaleilla 4. helmikuuta. Jo aikaisemmin filmi oli saanut venäläisten kriitikkojen “Valkoinen elefantti”-palkinnon vuoden 2007 parhaana elokuvana. Venäjällä elokuvasta on keskusteltu paljon, eikä suinkaan yksinomaan positiivisissa merkeissä.
Lisää aiheesta:
