Satu Maan Isästä

På svenska: Sagan om den Starke Mannen

Olipa kerran, koivun ja tähden maassa, Presidentti, Maan Isä. Tai ehkä on vieläkin, koivun ja punatähden maassa.

Hänen talossaan ei ääntä koroteta. Katto on siellä korkealla ja seinäpaneelit tummia. Ovenvartijalla on solmio kaulassaan, ja vierailijoita kehotetaan jo eteisessä panemaan suojat kenkiinsä. Onhan kaikki säilytettävä jälkipolville. Täältä Maan Isä hallitsi valtakuntaansa neljännesvuosisadan ajan.

Persidentti ei juuri viihtynyt linnassaan muurin takana, pääkaupungin keskellä. Jo tsaarien aikana rakennettuun päämajaansa hän matkasi vain silloin tällöin. Enimmäkseen hän käytti valtaansa täältä, syrjässä kaupungin humusta, valtavan kirjoituspöytänsä takaa, vihreän lukulamppunsa ja erikoisvalmisteisen puhelimensa äärestä. Hyllylle kirjoituspöydän taakse Presidentti oli käskenyt panna esille mahtavan vihreän maljakon, jota komistaa kuva Kremlin torneista. Malkajon oli Presidentti saanut lahjaksi 60-vuotispäivänään.

Pienessä alkovissa Presidentin ikkunan ääressä on pöytä ja kaksi tuolia, luottamuksellisia keskusteluita varten. Täällä ratkaistiin hallitusten kohtalot ja tärkeät ulkopoliittiset kysymykset, kahdenkeskisissä neuvonpidoissa. Niin Presidentti hallitsi valtakuntaansa. Muuta mieltä kuin hän ei kukaan koskaan ollut. Hänen epäsuosioonsa joutuminenhan olisi merkinnyt poliittisen uran loppua.

Presidentti oli oikea miesten mies, ja hän esiintyi mielellään kameroiden edessä kalastusmatkoillaan, hiihdellessään ja eräretkillään. Kutsu mukaan Presidentin seikkailuhin oli kaikkien vallanhimoisten miesten unelmien täyttymys. Siis miesten. Naisia Presidentti tapasi yksityisluontoisemmissa yhteyksissä, ja niistä tapaamisista ei juuri ääneen puhuttu.

Nuoruusvuosinaan Presidentti oli ollut salaisen poliisin palveluksessa. Hänen tehtävänään oli pitää silmällä vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vastustajia. Mutta sitten maailma muuttui. Ne, joita salainen poliisi oli seurannut, eivät enää olleetkaan vihollisen agentteja, vaan täysivaltaisia kansalaisia.

Taas vuodet kuluivat, ja lopulta Presidentistä tuli Presidentti. Eikä hän enää päästänyt otettaan vallan kahvasta.

Vain Maan Isä voi pitää Ison Pahan Uhkan rajan takana, ei kukaan muu, niin kuiskailtiin. Ja oikeassahan kuiskailijat olivat, sillä kun Iso Paha Uhka murahti, Presidentti oli ainoa joka sai sen taas hyvälle tuulelle. Kumma kyllä Iso Paha Uhka oli usein erityisen uhkaava juuri silloin, kun se sattui Presidentille sopimaan.

Kun Presidentti oli olllut Presidentti kuusitoista vuotta, hän tympeytyi tyhjänpäiväisiin vaaleihin, joiden alla tunarit aina pää kenossa honottivat, ettei Presidentti suinkaan ollut ainoa, joka maata osasi hallita. Vaikka kaikki hyvin tiesivät, että Presidentti oli korvaamaton, ja ennen kaikkea ainoa, joka osasi käsitellä Isoa Pahaa Uhkaa.

– En kyllä ala enää. Vaikka voin minä Presidentiksi jäädä, jos kiltisti pyydätte. Tehkää niin kuin parhaaksi katsotte, minun huolenihan se ei ole, Presidentti ilmoitti Puolueille.

Hätääntyneet Puolueet katsoivat toisiaan. Miten tästä selvittäisiin? Jos ei ole Presidenttiä, silloinhan Iso Paha Uhka syö meidät heti suihinsa!

Vähän supateltuaan Puolueet antoivat presidentille suurella rusetilla varustetun lahjapaketin. Siinä oli neljä vuotta lisää, eikä mitään ikäviä vaaleja. Vain muutama uhkarohkea, maan etua ymmärtämätön uskalikko äänesti vastaan. Taitaa olla päässä vikaa, heistä supateltiin. Hyvänmiehenlisää ei noille kyllä makseta, tai mitään eläkevirkoja.

Kun paketista löytyneet neljä vuotta oli käytetty, Puolueet tiesivät jo, mitä kuului tehdä. Yksissä tuumin ne kaikki pyysivät Presidenttiä armollisesti suostumaan niiden yhteiseksi ehdokkaaksi. Ja kaikki ne huokasivat helpotuksesta kun Presidentti suostui jäämään vielä kuudeksi vuodeksi.

Vasta kun Presidentti kerran kuninkaallisia vieraita vastaanottaessaan kokonaan unohti, ketä nämä kaikki oikein olivat, alkoi etsiä vanhaa koulureppuaan ja muistella että olisi jo aika lähteä kotiin äidin luo, alettiin kuiskutella, että Presidentti ehkä ei voisikaan olla Presidenttinä iankaikkisesti. Mutta ääneen sellaisia ei toki puhuttu.

Ei ainakaan ennen kuin Uskomaton tapahtui: Suuri Manu sanoi Presidentille ei. Oliko mokomaa kuultu? Ei pannutkaan rukkasia naulaan, vaikka Presidentti oli tarkkaan näyttänyt, minne ne kuuluivat.

Ja yhtäkkiä kaikki näkivät saman kuin Suuri Manu: Presidentti ei enää ollutkaan se Maan Isä, jolle kaikki valta neljännesvuosisata sitten oli annettu. Hän oli väsynyt vanha mies, joka halusi vain löytää koulureppunsa ja tien kotiin äidin luo.

Sen pituinen oli satu Maan Isästä Suomessa.

Mutta jossakin muualla, maassa jossa tähti iltasella kimaltelee koivun lehtien lomitse, on aina oleva Maan Isä, pelastaja hädässä, hän joka puolustaa Isänmaata ja pitää Ison Pahan Uhkan etäällä. Jossakin on aina myös Iso Paha Uhka. Eivätkä kaikki sadut pääty onnellisesti.

Kiitos inspiraatiosta: @veitera, @jamesmashiri