”Täällä olette turvassa.” Tieto on kirjattu Puolan lipun väriseen, punavalkoiseen banderolliin kahdella kielellä – ukrainaksi ja puolaksi. Juliste on ripustettu Przemyślin päärautatieaseman eteen. Ukrainan valtionrautateiden junat kulkevat yhä Itä-Puolan Przemyślistä Ukrainan Lviviin, Kiovaan ja Odessaankin.
Jono kellertäväksi maalatun, bunkkerimaisen raja-aseman edessä kasvaa kasvamistaan. Ukrainaan on lähdössä lähinnä naisia ja lapsia. Puolaa puhuvalla pariskunnalla on mukanaan punertava kissa.
Väkeä on Ukrainaan päin menossa tasan yhtä paljon kuin sieltä oli tulossakin. Junassa viereen sattuu keski-ikäinen nainen, joka kertoo olevansa menossa kotiin Harkovaan miehensä luokse, vaikka venäläiset vähän väliä pommittavatkin kaupunkia. Talo kun ei sentään ole kaupungin pohjoislaidalla, jota venäläiset ovat tuhonneet oikein urakalla.
Nainen kertoo olleensa kuukauden verran Tšekissä tyttärensä luona, tytär kun on juuri aloittanut opinnot siellä. Pidemmäksi aikaa hän ei halua kotoaan lähteä.
– Kyllä koti on aina koti.
Rajalla juna pysähtyy sen verran, että ukrainalaiset rajavartijat ennättävät nousta kyytiin. Tullimies kulkee koiran kanssa. Passintarkastajat ovat nuoria naisia – miehiä kai tarvitaan muihin tehtäviin. Passit luetaan kannettavalla terminaalilla, ulkomaan passeihin lyödään leima, ja sillä selvä. Nyt ollaan Ukrainassa.
Ikkunan takana maisemat eivät muutu, eikä sota juuri näy Lvivin valtavalla rautatieasemallakaan. Suuri pakolaisvirta on ohi. Kaupungilla venäjää kyllä kuulee puhuttavan huomattavasti tavallista enemmän – Lvivin läänissä arvioidaan nyt olevan yli puoli miljoonaa pakolaista, joista suurin osa tulee Itä- ja Etelä-Ukrainan venäjänkielisiltä alueilta.
Kaupoissa on tavaraa ja ravintolat ovat auki, eikä sotilaita juuri Lvivin keskikaupungilla pyöri. Monien julkisten rakennusten kellari-ikkunat on kyllä suojattu hiekkasäkein – kellareihin on rakennettu väestönsuojat. Mutta sotaan on totuttu, Lviviä ei ole pommitettu pitkään aikaan, eikä juuri kukaan enää reagoi ilmahälytyksiin.
Yhtä lepsusti Lvivissä reagoidaan Vladimir Putinin tulikivenkatkuiseen puheeseen, jossa Venäjän presidentti syyttää länsimaita kaikesta pahasta kolonialismista satanismiin. Putin itse tuntuu toisaalta hänkin jo unohtaneen koko Ukrainan olemassaolon julistaessaan Luhanskin, Donetskin, Zaporižžjan ja Hersonin läänien nyt olevan pyhän Venäjänmaan ikiaikaista aluetta, jota Moskova tulee puolustamaan kaikin keinoin. Yhdysvallathan loivat ennakkotapauksen pudottaessaan pari ydinpommia Japaniin, Putin selittää kulmiaan ironisesti nostaen.
Putinin pommiuhkaukset on Ukrainassa jo kuultu moneen kertaan, eikä monikaan enää jaksa välittää, semminkin kun mitään kuitenkaan ei voi tehdä. Putin toki toivoisi, että Ukraina luopuisi alueistaan enempää vastaan pullikoimatta, mutta siitähän ukrainalaiset viis veisaavat.
Putinin pulinoiden sijaan viime viikon tärkeimpiä uutisia ovat Ukrainassa olleet jälleen uudet Venäjän miehityksestä vapautetut alueet sekä presidentti Zelenskyin allekirjoittama Nato-hakemus. Kun kerran Suomi ja Ruotsi ovat pääsemässä nopeasti puolustusliiton jäseniksi, kannattaa Ukrainankin yrittää, täällä ajatellaan.
Kaikki toki tietävät , ettei Ukrainan Nato-jäsenyys ole mikään läpihuutojuttu, vaikka pyrkimys Natoon Ukrainan perustuslakiin onkin kirjattu.
Liikekannallepanoa pakenevia venäläismiehiä Ukrainassa ihmetellään – nytkö he vasta sodan huomasivat? Venäjällä on ehkä tähän saakka voinut teeskennellä, ettei mitään sotaa ole olemassakaan. Lvivissä sota on aina läsnä, vaikka rintamalle on matkaa.
1600-luvulla rakennettu Pietarin ja Paavalin kirkko Lvivin vanhassakaupungissa oli aikoinaan Itävalta-Unkarin ja sitten Puolan armeijan varuskuntakirkko. Neuvostoaikana kirkkoja ei tarvittu, ja rakennus toimi kirjaston varastona aina vuoteen 2010. Nyt rakennus on otettu entiseen käyttöönsä, vaikka restaurointi on vielä kesken – täällä siunataan päivittäin haudan lepoon Ukrainan puolesta kaatuneita sotilaita.
Tänä tiistaina kaatuneita on kaksi: 40-vuotias Oleh Pidhorodetskyi ja 33-vuotias Nazaryi Klymkiv, molemmat Lvivistä. Kirkon ulkopuolella ihmisjoukko putoaa polvilleen kun arkkuja kannetaan sisään. Olehin lähin sukulainen on hänen äitinsä, Nazaryitä jää suremaan hänen vaimonsa – kaksikuinen poika ei vielä ymmärrä menettäneensä isänsä. Olehin isoisoisän teloitti aikoinaan Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD, kaupungin kotisivulla kerrotaan.
Mars-kentän uudella sankarihautausmaalla tuoreita hautoja on rivikaupalla, ja uusia kaivetaan pävittäin.
Viikko sitten kaatuneen 30-vuotiaan Ivan-poikansa haudalla sureva Maria haluaa kertoa koko maailamalle, miten Venäjä yrittää tappaa Ukrainan tulevaisuuden.
– Älkää unohtako meitä, hän pyytää.
Sota on lähellä vaikka se on kaukana. Suomessakin.
