Kiovan keskustaan, tuhat vuotta vanhan pyhän Sofian katedraalin viereen, nousee tänäkin vuonna perinteinen joulukuusi. Mitään markkinakojuja kuusen juurelle ei tällä kertaa tule. Kuusi koristellaan sinisin ja keltaisin palloin sekä Ukrainaa sodassa auttavien maiden lipuin. Lamppuja kuuseen ripustetaan hyvin säästeliäästi energian tuhlauksen välttämiseksi. Kuusi saa oman virtalähteen, ja sen juurella pääsee tarpeen vaatiessa lataamaan matkapuhelinta.
Onko sähköä, toimiiko matkapuhelinverkko, lämpeneekö patteri? Elämä Ukrainan pääkaupungissa on kovin epävarmaa siitä lähtien, kun Venäjän joukkojen Syyrian sodassa kokemusta kerännyt, yrmynaamainen uusi komentaja Sergei Surovikin lokakuun alussa aloitti säännölliset terroripommitukset. Sähköverkon strategisia osia on mahdoton korjata samaa tahtia jossa Venäjän ohjukset niitä tuhoavat – varsinkaan kun uusia kantaverkon muuntajia ei noin vain kaupan hyllyltä löydy.
Erityisen ahkerasti Venäjän asevoimat pommittavat sellaisia sähköverkon solmukohtia, jotka tuhoamalla saadaan pimennettyä juuri Kiova. Taka-ajatuksena on ilmeisesti, että pääkaupungin asukkaat sähkökatkoista tarpeeksi saatuaan tulevat kaduille ja vaativat vallanpitäjiä tekemään sovun Kremlin kanssa, jotta liikennevalot saadaan jälleen toimimaan ja netti pyörimään. Ihan näin pommitukset eivät tosin vaikuta toimivan. Jos sähkökatkot panevatkin pinnan välillä kireäksi, niin ei niistä Ukrainan vallanpitäjiä syytetä, vaan Putinia.
Itse lähdin Kiovasta kiireen vilkkaa ensimmäisen ohjuskeskityksen jälkeen kaksi kuukautta sitten. Tuolloin pääkaupunkia ei ollut pommitettu aikoihin, ja paikallisten asukkaiden tavoin olin jo tottunut siihen, ettei ilmahälytyksistä suuremmin tarvinnut välittää – paitsi että lähikauppa pani oven säppiin hälytysten ajaksi. Kun puhelin lokakuun 10. päivän aamuna rupesi piippaaman ilmahälytystä en siksi sitä suuremmin noteerannut, vaan jatkoin sängyssä lojumista kunnes seinän toiselta puolelta kuului isohko pamaus ja sen perään kohta hälytysajoneuvojen sireenejä.
Ohjus oli räjähtänyt kahden Kiovan keskustan pääkadun risteyksessä 800 metrin päässä asunnostani ja tappanut tavallisia työmatkalaisia. Netti toimi yhä, ja varasin saman tien paikan muutaman tunnin päästä lähtevään Puolan-junaan. Kun vaara ohi -merkki lopulta tuli, lähdin laukkuni kanssa kadulle. Syysaurinko paistoi ja väkeä oli ulkona tavalliseen tapaan. Joku näytti hamstranneen juomavettä ja hymyjä oli ehkä hieman tavallista harvemmassa, mutta kukaan ei hätäillyt. Sotaan on Ukainassa jo totuttu.
Siitä lähtien sähkönjakelu on Kiovassa ja muuallakin päin maata ollut säännöllisen epäsäännöllistä. Virtaa säännöstellään mahdollisimman tasapuolisesti, mutta usein sitä saa vain muutaman tunnin päivässä. Kun sähköt ovat olleet omasta kaupunginosasta poikki muutaman tunnin, tukiasemien akut tyhjenevät ja myös matkapuhelinverkko lakkaa toimimasta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan on silloin patteriradio.
Liikennevalot eivät enää toimi, eikä katuvaloista ole usein tietoakaan, mutta elämä jatkuu Kiovassakin. Keskustan kaduilla kuuluu pärinää vähän joka puolelta ja bensa haisee, kun kaupat ja kuppilat sähkökatkon alkaessa käynnistelevät omia generaattoreitaan.
Tuttu toimittajapariskunta majailee vuokra-asunnossa Obolonin lähiössä pääkaupungin pohjoislaidalla. Tatjanan ja Aleksandrin juuri ennen Venäjän suurhyökkäystä hankkima oma asunto vähän kauempana on asumiskelvoton miehityksen jäljiltä – sähköä tai vettä ei ole ja harvat kerrostaloon jääneet asukkaat laittavat ruokaa pihanuotiolla.
Talvesta voi tulla kylmä Obolonissakin, ja Tatjana kertoo kehottaneensa kaikkia tuttuja lapsiperheitä lähtemään kaupungista. Itse hän ei enää aio lähteä minnekään – kevään pakomatka Länsi-Ukrainaankin oli hänen mielestään virhe, vaikka rintama Kiovassa välillä oli niin lähellä, että Obolonin asunnon ikkunasta kerran näkyi omistaan eksynyt venäläinen panssariajoneuvo.
– Ohjukset voivat osua minne tahansa, kaikki me voimme kuolla milloin vain. Sitä ei kukaan Ukrainassa nyt voi olla ajattelematta. Silloin täytyy miettiä, mikä elämässä on tärkeää, mihin me voimme vaikuttaa, mihin me uskomme, Tatjana sanoo.
Ukrainalaisia näyttäisi nyt yhdistävän usko siihen, että sota Venäjää voitetaan. Viimeisten pommitusten jälkeenkin 85 prosenttia ukrainalaisista on mielipidetiedustelun mukaan vahvasti sillä kannalla, että vihollisen kanssa ei neuvotella. Tatjanan mielestä presidentti Zelenskyi sanoi muutama viikko sitten venäläisille tasan tarkkaan juuri sen, mitä kiovalaiset heistä nyt ajattelevat:
”Ilman sähköä vai ilman teitä? Ilman teitä. Ilman vettä vai ilman teitä? Ilman teitä. Ilman ruokaa vai ilman teitä? Ilman teitä. Kylmä, nälkä, pimeys ja jano eivät meille ole niin kauheita ja tappavia kuin teidän ‘ystävyytenne’ ja ‘veljeytenne’.”
Ukraina ei tässä pitkäksi venyneessä talvisodassa ole antautumassa. Toivon mukaan emme myöskään me.
