Aurinko paistaa Olenan parvekkeella Kiovan keskustan tuntumassa. Sää on kesäinen ja yksi lasitetun parvekkeen ruuduista on auki. Olena opettaa ukrainan kieltä ulkomaalaisille ja etäoppitunnit ovat jatkuneet lähes katkotta koko sodan ajan, vaikka Venäjän miehitysjoukot välillä olivat vain muutaman kilometrin päässä.
Kun venäläiset hyökkäsivät Hostomelin lentokentälle Kiovan pohjoispuolelle, Olenan kentän tuntumassa asunut tytär perheineen suojautui kellariin. Venäläiset asettuivat majaksi naapuritaloon, tyttären kauneushoitola ryöstettiin tyhjäksi ja pommitettiin maan tasalle, mutta perhe pääsi lopulta livahtamaan pakoon.
Hostomel on vapautettu, mutta sähköä ja kaasua ei vielä ole, ja tytär asuu toistaiseksi Olenan nurkissa. Hieman ahdasta kerrostaloasunnossa on, sillä asukkaisiin kuuluvat myös Olenan muistitaudista kärsivä vanha äiti sekä perheen koira. Senkin vuoksi Olena on siirtynyt parvekkeelle oppitunteja pitämään.
Kesken tunnin Olena nostaa sormensa pystyyn:
– Kuuntele!
Ensin ei kuulu mitään. Sitten jostain kaukaa kantautuu sireenin ulvontaa. Ilmahälytys. Mutta Olena ei ole lähdössä mihinkään, hän halusi vain minunkin kuulevan, että sota jatkuu yhä, pääkaupungissakin.
– Ei kukaan enää mene pommisuojaan. Hälytyksiä tulee päivittäin ja siellä saisi istua tuntikausia, ennen kuin tulee vaara ohi -merkki. En tiedä, onko pommisuojan ovi enää edes auki.
Vaara ei silti ole ohi Kiovassakaan, ja itärintamalla käydään kovia taisteluita. Mutta Olena ei ole ainoa, joka on väsynyt sotaan ja haluaa elää kuin ilmahälytyksiä ei olisikaan. Sotaväsymys on iskenyt myös Ukrainan poliitikkoihin, jotka muutaman kuukauden kestäneen linnarauhan jälkeen ovat taas tukkanuottasilla.
Ukrainan politiikka on normaalioloissa aikamoista kähmintää, lahjontaa ja loanheittoa. Julkisuuteen vuodatetaan tietoja tai tekaistuja väitteitä, jotka saattavat vastapuolen huonoon valoon, parlamentin jäsenille jaetaan rahaa ruskeissa kuorissa, eivätkä nyrkkitappelutkaan ole parlamentin istuntosalissa aivan epätavallisia. Kremlissä arveltiinkin varmaan, että koko Ukrainan korttitalo romahtaa kun sinne sohaisee kepillä ja heittää muutaman pommin perään.
Eipä romahtanut.
Kun Venäjä hyökkäsi 24. helmikuuta koko Ukraina nousi yksissä tuumin itsenäisyyttään puolustamaan. Maan edellinen presidentti Petro Porošenko paiskasi kättä perivihollisensa Volodymyr Zelenskyin kanssa. Kaikki sisäpoitiikan riidat unohtuivat hetkessä, kun hälytyssireenit alkoivat ulvoa ja pommeja sateli.
Samoinhan kävi lännempänäkin. Jos Vladimir Putin oli laskenut sen varaan, että Ukraina, EU ja Nato pelästyisivät toimintakyvyttömiksi ja tukehtuisivat sisäisiin kiistoihinsa, tulos oli ainakin ensi alkuun tasan päinvastainen. Ennennäkemättömistä pakotteista päätettiin pikavauhtia, ja kohta suuria asekuormiakin alkoi lähteä myös maista, joissa aseapua Ukrainalla vielä joku päivä aikaisemmin oli pidetty täysin mahdottomana ajatuksena.
Nyt sotaväsymys on kuitenkin Olenan ja muiden tavallisten ukrainalaisten lisäksi iskenyt myös Ukrainan poliitikkoihin – ja ehkä myös EU-maihin, joiden on ollut yhä vaikeampi päästä yksimielisyyteen pakotteista.
Ukrainan sisäpolitiikan yhtenäinen rintama alkoi rakoilla toukokuun puolivälissä, kun Petro Porošenkon tukijat ryhtyivät syyttelemään presidentti Zelenskyiä Mariupolin viimeisten puolustajien pettämisestä – kertomatta mitä heidän pelastamisekseen olisi ollut tehtävissä. Porošenko itse antoi Financial Times -lehdelle suuren haastattelun, jossa hän kehui olevansa Ukrainan puolustusvoimien isä.
Zelenskyin kosto seurasi heti. Ensin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU julkaisi Porošenkon videokoosteen Putinin kaverina tunnetun ökyrikkaan ukrainalaispoliitikon Viktor Medvedtšukin kuulusteluista. Medvedtšuk väitti Porošenkon vetäneen välistä, kun Ukrainan kautta kulkeva venäläinen öljyjohto yksityistettiin. Sitten Porošenko pysäytettiin kahteen kertaan rajalla, kun hän yritti päästä Liettuaan osallistumaan Naton parlamentaariseen yleiskokoukseen. Presidentin kansliassa arveltiin ehkä, että Porošenko oli jo saanut aivan riittävästi julkisuutta ulkomailla.
Sodan ensi viikkoina Ukraina kamppaili olemassaolostaan, eikä keskinäinen kinastelu tullut kenenkään mieleenkään. Vähän kränää nousi pintaan kun tietoa rauhanneuvotteluista tuli julkisuuteen, mutta erimielisyydet unohtuivat yhtä nopeasti kuin koko rauhanneuvottelut. Sitten sota alkoi mennä odottamattoman hyvin, eikä hallituksen ja presidentin arvostelussa olisi ollut mitään järkeä.
Nyt itärintamalta kantautuu taas ikäviä uutisia, mutta Ukrainan valtion olemassaolo ei enää näytä olevan uhattuna. Hetki voi tuntua otolliselta vallanpitäjien syyttelyyn, mutta Zelenskyin vastustajienkin kannattaa muistaa, ettei sotaa ole vielä voitettu. Nyt on meneillään kestävyystaistelu, jossa eripura saattaa käydä kohtalokkaaksi – ja Venäjällähän eripuraa ei sallita.
Vaara ohi -merkkiä ei vielä ole annettu.
