Kiovan meri ei oikeasti ole mikään meri, vaan yli sata kilometriä pitkä tekojärvi Dneprin yläjuoksulla, Kiovan vesivoimalan pohjoispuolella. Kiovan meren itärannalla on pieni Lebedivkan kylä, jonka taloista monet pystytettiin kovalla kiireellä Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen 1986. Uudet talot oli tarkoitettu saastuneilta alueilta evakuoiduille asukkaille.
Yksi sarjavalmisteisista mökeistä luovutettiin nuorelle opettajapariskunnalle. Petro ja Halja olivat molemmat toimineet kyläkoulun opettajina Tšernobylin lähistöllä, ja koti siellä oli jätetty kiireessä. Muistot ovat yhä kipeitä, eivätkä Petro ja Halja ole koskaan halunneet käydä katsomassa muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitsevia entisen kotikylänsä raunioita. He ovat rakentaneet uuden kotinsa tänne.
Vuosikymmenten uurastus on muuttanut ilman kunnallistekniikkaa rakennetun neuvostoharmaan betonilaatikon mukavaksi asunnoksi, jonka pihapiirissä kesällä joskus ennen pandemiaa kukkivat ruusut. Kaksi kissaa katsovat kiinnostuneina, kun Petro pujottaa marinoidut kanasuikaleet vartaisiin. Kesäkurpitsat tulevat omasta maasta.
Presidentti Zelenskyistä Petro ja Halja eivät ensi alkuun oikein perusta, he äänestivät toista ehdokasta. Mutta kansa on valinnut, ja seuraavissa vaaleissa presidentti varmaan taas vaihtuu, kuten Ukrainassa on tapana. Zelenskyi on luvannut pyrkiä rauhaan Venäjän kanssa – mutta miten se olisi mahdollista, kun Krim on miehitetty ja asemasota Itä-Ukrainassa jatkuu, Petro ihmettelee. Sota on silti kaukana, kun maaseudun rauhassa maistelemme kotitekoista marjalikööriä. Helteinen ilma seisoo, tuulesta ei ole tietoakaan ja on istuttava varjossa.
Kun muutamaa päivää ennen sotaa soittelen Petrolle kyselläkseni kuulumisia, sää on Lebedivkassa harmaan sateinen. Petro potee koronaa jo toista kertaa ja yskeskelee luuriin. Tauti ei silti ole läheskään yhtä paha kuin ensimmäisellä kerralla, sillloin hän ja Halja olivat joutua sairaalaan.
– Kaikki täällä sairastavat. Ja kaikki odottavat sotaa, Petro sanoo puolitosissaan.
Itse hän ei vieläkään jaksa uskoa siihen, että Venäjän joukot tosiaan voisivat rynnäköidä Kiovaan. Putin yrittää pelotella, Petro arvelee.
Pari päivää myöhemmin Putin sitten hyökkää. Aikaisin torstaiaamuna Kiovan suunnalta kuuluu kovia jysäyksiä. Iltapäivällä Petro seisoo kadulla juttelemassa naapureidensa kanssa, kun viisi venäläistä sotilashelikopteria lentää matalalta kylän keskustan yli Kiovaa kohti.
– Tämä on kuin painajaisuni. Vaikea uskoa, että tällainen on ylipäätään mahdollista. Lapsenlapset pakkasivat varalta reppujaan ja kyselivät että pitääkö hammasharjatkin panna mukaan. Sellainen lapsuus niille tuli, ensin nämä maskit ja nyt sota.
Vladimir Putinin maailmassa Petroa, Haljaa, heidän mökkiään ja lapsenlapsiaan ei ole olemassa. Ei ole olemassa myöskään Ukrainan kansaa, sillä ukrainalaiset ovat samaa kansaa venäläisten kanssa. Varsinkaan ei ole olemassa mitään itsenäistä Ukrainan valtiota – pikkuvaltiot vain pyörivät jaloissa kuin risut ja männynkävyt suurvaltojen mellastaessa. Ja Venäjähän on suurvalta, se tässä kaikkein tärkeintä on.
Koska Ukrainan kansaa ja valtiota ei oikeasti ole olemassa, tai ainakaan niillä ei ole omaa tahtoa, Yhdysvallat, Nato ja Euroopan unioni ovat luonnollisesti syypäitä siihen, että Ukraina on kääntänyt selkänsä äiti-Venäjälle. Paha länsimaailma piirittää Venäjää ja haluaa jälleen suistaa maan kaaokseen, samalla tapaa kuin se muutama vuosikymmen sitten tuhosi hyvän Neuvostoliiton. Tällaista pajunköyttä Kreml syöttää Venäjän kansalle, ja taitaapa Putin itsekin uskoa siihen.
Neuvostoliiton hajoaminen oli monille venäläisille traumaattinen kokemus. 1990-luvun kaaos ja kurjuus nähtiin hävityn sodan seurauksina. Kun kylmä sota oli hävitty, kukaan ei enää välittänyt köyhästä Venäjästä. Entistä suurvaltaa ei enää pelätty eikä kunnioitettu.
Vladimir Putin on taitavasti käyttänyt hyväkseen venäläisten kollektiivista suuruudenkaipuuta, mutta hän kärsii selvästi siitä itsekin. Suurvalta-asema on palautettava millä ilveellä tahansa.
Krimin valtaus otettiin Venäjällä vastaan suurella riemulla, joka pönkitti Putinin valta-asemaa muutamaksi vuodeksi, mutta huuma on nyt haihtunut ja oppositiota pitää kurittaa yhä kovemmalla kädellä, jottei kritiikki käy liian kovaääniseksi. Venäjän oppositiovoimatkin ovat tietysti Kremlin tv-uutisissa pelkkiä ulkomaisia agentteja, jotka haluavat tuhota koko Venäjänmaan.
Venäjän suurvalta-aseman palauttaminen on Vladimir Putinille selvästikin kohtalonkysymys – mutta kukaan ei ole kysynyt Venäjän kansalta, kuinka paljon se on valmis maksamaan Putinin imperiumista.
Ruotsin suurvalta-aseman hajoaminen alkoi sekin Ukrainasta. Vuonna 1709 hävityn Pultavan taistelun jälkeen tarvittiin sata vuotta, hattujen katastrofaalinen sota Venäjää vastaan ja Suomen menetys, ennen kuin Ruotsin vallanpitäjät ymmärsivät luopua suurvaltaunelmistaan. Oppirahat taisivat jäädä suomalaisten maksettaviksi.
Venäjän todellinen kohtalonkysymys onkin, miten maa voisi päästä eroon kolonialisminsa perinteestä ja maailmanvalloituksen asemesta panna etusijalle omien kansalaistensa hyvinvoinnin.
