Elokuun 20. päivänä 2020 Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti salamurhata Navalnyin alushousuihin sivellyllä Novitšok-myrkyllä. Kun Navalnyin henki saatin pelastettua saksalaisessa sairaalassa, Venäjälle palannut oppositiopoliitikko toimitettiin telkien taakse suoraan Moskovan Šeremetjevon lentokentän passintarkastuksesta.
Kakkua on siitä lähtien lätkitty Navalnyille lisää Kremlin tarpeen mukaan, ja tarvetta tuntuu olevan runsaasti. Pari viikkoa sitten Navalnyin rangaistusaikaa jatkettiin taas 19 vuodella, kun oikeus totesi hänet syylliseksi ”ekstremismiin”.
Jo helmikuussa 2021 Navalnyi sanoi oikeuden edessä, ettei hänen henkensä venäläisessä vankilassa ole edes kolmen kopeekan arvoinen. Tuolloin Venäjä tosin yhä yritti ylläpitää jonkinlaista oikeusvaltion julkisivua ja kansainvälistä mainettaan. Nyt julkisivua, mainetta, tai edes mitään suhteita länteen ei enää ole, ja vallanpitäjät katsovat voivansa tehdä Navalnyille mitä parhaaksi katsovat.
Vankilaolot ovat karmaisevat, Navalnyia pidetään jatkuvasti eristyssellissä, ja pahempaa on luvassa kun uusi tuomio astuu voimaan.
Silti Navalnyi ei luovuta. Tuomareita ja heitä ohjailevaa Putinia hän ei viitsi edes vihata. Sen sijaan hän vihaa Boris Jeltsiniä ja 1990-luvun niin sanottuja demokraatteja, hän kirjoittaa juuri julkisuuteen saattamassaan pitkässä poliittisessa tutkielmassa.
Navalnyin vihan kohteiksi joutuvat myös useat viime vuosien oppositiopoliitikot, joiden hän katsoo iskeneen kätensä sontaan tekemällä kohtalokkaita kompromisseja vallanpitäjien kanssa.
Mutta miksi Navalnyi vihaa vapaan Venäjän ensimmäistä presidenttiä ja hänen liittolaisiaan, 1990-luvun ”demokraatteja”?
Koska juuri he hukkasivat ainutlaatuisen mahdollisuuden kääntää Venäjän kurssi kohti demokratiaa.
Jeltsinillä ja ”demokraateilla” oli 1990-luvun alussa Venäjällä käsissään kaikki valta.
Heillä oli mahdollisuus luoda Venäjälle vallanpitäjistä riippumaton oikeuslaitos ja muut demokratian instituutiot, mutta he pitivät tärkeämpänä omaisuuden rohmuamista ja kaiken vallan keskittämistä omiin käsiinsä. Siitä Navalnyi heidät kiroaa – ja syvimpään helvettiin Boris Jeltsinin, joka antoi kaiken vallan avaimet itse valitsemalleen miehelle: Vladimir Putinille.
Venäjää odottavat pian uudet mullistukset ja valta vaihtuu, Navalnyi uumoilee. Mutta miten voidaan välttyä siltä, että 1990-luvun virheet toistetaan, siltä, että uudet vallanpitäjät jatkavat samaa rataa kuin entiset? Sitä on pohdittava tarkkan jo nyt, Navanlyi sanoo.
Miksi 1990-luvun demokraatit sitten kauniista puheistaan huolimatta eivät ryhtyneet rakentamaan Venäjälle todellista demokratiaa, jos heillä kerran oli kaikki valta käsissään?
Ehkä juuri siksi – he olleet valmiita luopumaan vallastaan. Eihän valtaa voinut antaa oppimattomalle kansalle, kansa olisi vain äänestänyt väärin. Demokratia on järjestelmä, jossa vallanpitäjät häviävät vaaleissa, mutta Venäjän vallanpitäjillä oli myös valta päättää, että he eivät vaaleja häviäisi. Eivätkä sitten hävinneetkään. Demokratia kyllä.
Toisin kuin Venäjällä, Ukrainassa kukaan ei Neuvostoliiton hajottua ole koskaan onnistunut keräämään käsiinsä kaikkea valtaa.
Sekä Venäjällä että itsenäisessä Ukrainassa presidentti ja parlamentti joutuivat 1990-luvun alussa nopeasti tukkanuottasille siitä, kenelle valta maassa kuuluu. Venäjällä riita ratkaistiin asevoimin: Boris Jeltsin komensi panssarivaunut kaduille, pommitti parlamentin mäsäksi, keskitti vallan presidentille ja piti huolen siitä, ettei valta enää vaihtuisi.
Ukrainassa sama kiista ratkaistiin äänestämällä. Ukrainan ensimmäinen presidentti Leonid Kravtšuk hävisi vuoden 1994 ylimääräiset vaalit, ja siitä lähtien vallanpitäjät ovat Ukrainassa kerta toisensa jälkeen hävinneet vaaleja. Niin voi tapahtua vain demokratiassa.
Jos valta Venäjällä pikapuoliin kuitenkin vaihtuu, ei se tarkoita sitä, että pilvistä laskeutuu itärajan taakse demokratia. Vallanvaihdos voi olla tilaisuus kääntää kehitys demokratian suuntan, mutta Navalnyi pelkää, että asiat möhlitään taas. Siksi hän sanoo vihaavansa itseäänkin siitä, että oli aikoinaan mukana päästämässä pukkia kaalimaan vartijaksi, 1990-luvun ”demokraatteja” vallan kahvaan ja rahaa rohmumamaan.
”Mutta ymmärrän kyllä, että parasta on olla vihaamatta ketään, ja sen sijaan miettiä miten tämän toistumisen voisi estää”, Navalnyi kirjoittaa.
Niin kauan kuin valta ei Venäjällä vaihdu, Putin pysyy kuitenkin kaalimaan vartijana eikä Navalnyillä ole mitään toivoa päästä vapaalle jalalle. Hänet on tuomittu elinkautiseen. Putinin elinkaudeksi.
