Pieleen meni taas ennustus.
Helmikuussa 2014 en millään voinut uskoa, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan, ennen kuin Moskovassa jo poksauteltiin samppanjapullon korkkeja Krimin valtauksen kunniaksi.
Helmikuussa 2022 kaikki merkit olivat näkyvissä. Venäjän joukot olivat rajalla valmiusasemassa, mutta en silti voinut uskoa, että Putin antaisi hyökkäyskäskyn. Sodan aloittaminen vaikutti täysin järjettömältä, mutta Putin ei tälläkään kertaa minun arvioistani piitannut.
Toki muutkin pyörittelivät päätään. Kehnoin päätös, jonka kukaan Venäjän valtionpäämiehistä on koskaan tehnyt, sanoi Helsingin yliopiston professori Vladimir Gelman sodan alettua. Hänen erikoisalaansa on Venäjän politiikan ja hallinnon tutkimus, joten hän lienee sanansa tarkkaan punninnut.
Kehnoja päätöksiä on Venäjällä toki ennenkin tehty, ja ne ovat johtaneet monenlaisiin katastrofeihin. Tämäkään sota ei ole mennyt aivan suunnitelman mukaan, vaikka Kremlin puhemiehet niin ovatkin toistuvasti vakuutelleet. No, suunnitelmat voivat aina muuttua. Tällä hetkellä Putinin suunnitelmana näyttäisi olevan lännen korttien katsominen.
Maaliskuussa Venäjällä järjestetään Putinin vaalit, joissa Venäjän presidentiksi pitkän perinteen mukaan valitaan Vladimir Putin jo ensimmäisellä kierroksella. Suunnitelman mukaan Putin saa noin 80 prosenttia äänistä. Ennen uudelleenvalintaansa Putin ei tietenkään voi astua Ukrainassa askeltakaan taaksepäin. Toisaalta mitään uutta, laajamittaista liikekannallepanoakaan tuskin ennen Putinin uudellenvalintaa oikein voi järjestää. Sota siis pysynee asemasotana ainakin maaliskuulle.
Kun ensin on odotettu Putinin uudelleenvalintaa, onkin pian Putinin vuoro odottaa Trumpin uudelleenvalintaa. Yhdysvaltain presidentinvaalit järjestetään ensi vuoden marraskuussa, ja jos tulos on Putinille mieluinen, Yhdysvaltain tuki Ukrainalle voi pian olla vaakalaudalla. Siksipä Putin tuskin haluaa ottaa Ukrainassa askeltakaan taaksepäin, ennen kuin näiden vaalien tulos on tiedossa. Sota siis pysynee asemasotana ainakin ensi vuoden loppuun.
Tämä oli taas ennustus, joka toivon mukaan menee sekin pieleen. Parhaassa tapauksessa niin, että Ukraina ajaa vainolaiset takaisin rajan taakse jo ensi viikolla. Tai ehkä Putin kompastuu kylpyhuoneen mattoon, lyö päänsä ja tulee järkiinsä.
Kaikkihan on mahdollista, se tässä on ainakin käynyt selväksi.
Kun Kaleva helmikuun 20. päivänä 2022 ilmoitti “Venäjä-tuntija” Kalle Kniivilän aloittavan lehden kolumnistina, kyseinen erityisasiantuntija piti siis jotakuinkin varmana, ettei Venäjä Ukrainaan hyökkäisi. Pari päivää myöhemmin alkoi suursota, joka jatkuu yhä.
Nyt 20 kuukautta myöhemmin, kun naputtelen tätä näillä näkymin viimeistä kolumniani, Ukrainan sota on alkanut muuttua taustahälyksi, johon monikaan ei enää juuri kiinnitä huomiota. Kotikaupunkini Lundin kaupungintalon edessä liehuu toki yhä Ukrainan lippu, mutta ikäviä asioita on niin paljon muitakin.
Rikollisjengit ammuskelevat toisiaan ja sivullisia, Ruotsiin eksynyt koraaninpolttaja saa maailmanmainetta, ruotsalaisia ammutaan Brysselissä, Hamas teurastaa israelilaisia, Israel pommittaa palestiinalaisia, hinnat nousevat ja ympäristöä tuhotaan. Kuka jaksaa?
Venäjän johto sotii palauttaakseen Venäjän suurvalta-aseman. Venäjän todellinen kohtalonkysymys on kuitenkin, miten maa voisi päästä eroon oman kolonialisminsa perinteestä – ja maailmanvalloituksen asemesta panna etusijalle omien kansalaistensa hyvinvoinnin.
Näin totesin ensimmäisessä tekstissäni maaliskuun alussa 2022. Mutta kuten Venäjän johto aina, Putinkin viis veisaa kansalaisten hyvinvoinnista.
Kun sotaa oli käyty vuosi, kirjoitin, että Venäjän sanelema rauha olisi sotaakin tuhoisampi myös meille lännessä – se merkitsisi käytännössä sitä, että ydinasevaltiot saavat aina tahtonsa läpi ja voivat syödä pienempiä naapureitaan välipalakseen.
Ruotsin vaaleista syksyllä 2022 en silloin kirjoittanut sanaakaan, koko asia tuntui vähäpätöiseltä Ukrainan tapahtumiin verrattuna. Kesäkuussa 2023, kun Suomessa muodostettiin hallitusta, tartuin kuitenkin aiheeseen. Totesin, että naispuolinen demaripääministeri, jolle johtopaikka oli siirtynyt hänen edustajansa jätettyä puoluejohtajan pestin, hävisi vaalit täpärästi. Siis Ruotsissa.
Varomattomasti totesin oikeistopopulistien päässeen päättävään asemaan niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja arvelin, ettei Ruotsin mallia ehkä ihan kaikessa kannata kopioida. Tällainen röyhkeä rinnastus sai tavallisesti tuppisuut suomalaiset lukijatkin barrikadeille: sain kokonaista yhden lukijakirjeen, joka meni kopiona myös parille oululaiselle Perussuomalaisten kansanedustajalle.
“Koska fanaatikon käännyttämiseen tarvitaan signaaliteoriankin mukaan äärettömän paljon informaatiota, en kirjoita pidempään. Punavihreän hallituksen jälkeen Suomi tarvitsee kovat lääkkeet toipuakseen. Siitä tässä on kysymys”, oululainen diplomi-insinööri ilmoitti.
Olen siis sekä fanaatikko että kehno ennustaja, mutta huonomminkin voisivat asiat toki olla. Jälleennäkemisen ihanassa toivossa päätän tällä kertaa tähän.
