Uuden hallituksen johtoon nousi äärioikeistoa edustavan populistipuolueen tuella kokoomuksen puheenjohtaja, jolla on viikunanlehtenään pari salonkikelpoista pikkupuoluetta.
Hallituksen linjan sanelee kuitenkin kulissien takana laitaoikeisto, joka haluaa perua pysyvät oleskeluluvat, vuokrata vankilapaikkoja ulkomailta, vaikeuttaa perheiden yhdistämistä entisestään ja tietenkin alentaa polttoaineiden hintoja jakeluvelvoitetta peukaloimalla.
Näin siis kävi Ruotsissa viime syksynä.
Suomen hallituskuvioita seuratessa kyllä tulee helposti mieleen, ettei ihan kaikkea välttämättä tarvitsisi lahden länsipuolelta kopioida. Nythän Suomen kokoomuksen pääministeriehdokas on kesken hallitusneuvottelujen jopa vaihtanut neliskulmaiset valtiovarainministerisilmälasinsa Ruotsin kollegan mallin mukaisiin pyöreämpiin, sarvisankaisiin pääministeririlleihin.
Erojakin silti löytyy, suurimpana se, että Ruotsissa oikeistopopulisteja ei vieläkään virallisesti ole päästetty hallitukseen. Sen sijaan ruotsidemokraatit ovat tehneet hallituspuolueiden kanssa 62-sivuisen yhteistyösopimuksen. Käytännössä paperi tarkoittaa, että Ruotsidemokraatit tukevat hallitusta niin pitkään kuin parhaaksi katsovat ja vain sillä ehdolla, että hallitus riittävästi myötäilee Ruotsidemokraattien politiikkaa.
Paremmassa asemassa Ruotsidemokraatit eivät voisi ollakaan. Ministerinpaikkoja ei tosin ole, mutta eipä ole hallitusvastuutakaan. Puolue voi pitkälle sanella hallituksen politiikan itselleen tärkeissä kysymyksissä, mutta ikävät asiat voidaan samalla sysätä hallituksen syyksi. Sopivasti vaalien alla voi sitten vielä siirtyä kokonaan oppositioon. Ruotsidemokraatit voivat sekä syödä kakkunsa että säästää sen.
Tähän on Ruotsissa päädytty pitkällisen pähkäilyn tuloksena. Ruotsidemokraatteihin ei vuosiin sopinut koskea kepilläkään, mikä perinteiseen blokkipolitiikkaan yhdistettynä tarkoitti käytännössä myös sitä, ettei enemmistöhallituksia ollut mahdollista muodostaa. Jos ruotsidemokraattien valtiopäiväedustajat jätettiin laskuista pois, ei sen enempää vasemmistolla kuin perinteisellä oikeistollakaan ollut mitään mahdollisuutta saada enemmistöä hallituksensa taakse.
Vuoden 2018 vaalien jälkeen hallituksen muodostaminen ei sen vuoksi meinannut millään onnistua. Televisiossa uutisoitiin, mitä kahvileipiä valtiopäivien puhemies kullakin kierroksella puoluejohtajille tarjoili. Kakut syötiin, tulosta ei syntynyt.
Jostain kohtaa muurin oli kuitenkin murruttava. Tuolla kertaa periksi antoi perinteinen blokkipolitiikka. Aiemmin oikeistoblokkiin lasketut keskustapuolue ja liberaalit päästivät lopulta valtaan demarien Stefan Löfvenin johtaman sosialidemokraattien ja ympäristöpuolueen vähemmistöhallituksen.
Kaksipuoluehallitus kaatui pari vuotta myöhemmin, kun sitä tukeneet vasemmistopuolue ja keskusta eivät enää sopineet samaan veneeseen. Uutta enemmistöä ei saatu kokoon, joten Löfven jatkoi samalla kokoonpanolla seuraavaan kriisiin.
Demarien uusi puheenjohtaja Magdalena Andersson valittiin pääministeriksi marraskuussa 2021, mutta jätti eronpyyntönsä jo muutamaa tuntia myöhemmin, kun ympäristöpuolue ilmoitti jättävänsä hallituksen.
Uutta enemmistöä ei taaskaan löytynyt. Andersson valittiin toistamiseen pääministeriksi, nyt ainoastaan demareista koostuvan vähemmistöhallituksen johtajaksi.
Hallituksella oli takanaan enää sata kaikkiaan 349 valtiopäiväedustajasta, mutta kolme puoluetta äänesti tyhjää, jotta maahan saataisiin hallitus.
Demarihallitus ontui maaliin vasemmistopuolueen ryhmästä eronneen Amineh Kakabavehin tuella. Hänen ratkaisevan äänensä demarit saivat lupaamalla syventää yhteistyötään Syyrian kurdien PYD-puolueen kanssa.
Entisen mallinen blokkipolitiikka oli viimeistään nyt selvästi tullut tiensä päähän, mutta mitä tilalle?
Syyskuun 2022 vaalien suurin voittaja olivat ruotsidemokraatit, mutta perinteisistä porvaripuolueista suurin, maltillinen kokoomus, oli luvannut ettei populisteja päästettäisi hallitukseen. Ruotsidemokraateille annettiin sitten lohduksi takapenkkikuskin paikka – ja virta-avain.
Oikeistopopulistien kasvaneeseen suosioon on eri maissa reagoitu eri tavoin. Saksassa vahvistetaan yhä oikean laidan palomuuria ja AfD-puolue halutaan pitää mahdollisimman kaukana vallan avaimista. Tanskan Kansanpuolue DF sai ohjata politiikkaa tukipuolueena hallituksen ulkopuolella – ja menetti lopulta merkityksensä, kun muut puolueet omivat sen muukalaisvastaisen politiikan.
Ruotsi näyttää nyt olevan Tanskan linjalla, kun lähes kaikki puolueet kilpailevat siitä, kuka eniten vastustaa maahanmuuttoa.
Suomessa taas ensimmäinen yritys kesyttää perussuomalaiset hallituksessa päätyi siihen, että radikaalisiipi sai vallan puolueessa. Entä nyt?
