Soitin taas pitkästä aikaa kaverilleni Petrolle, joka asuu pienessä kylässä Kiovan pohjoispuolella. Elämä jatkuu, ja sähköäkin on taas saatu vähän enemmän – virta on viime aikoina ollut useammin päällä kuin pois, mikä on selvä parannus muutaman viikon takaiseen tilanteeseen. Juuri muuta iloista kerrottavaa ei kyllä sitten löydykään.
Sveitsiin sotaa paennut tytär lapsineen oli vuodenvaihteessa käymässä, samalla ehdittiin juhlia syntymäpäivätkin. Uudenvuodenyönä venäläiset järjestivät sitten aikamoisen ilotulituksen. Taivas välkkyi Kiovan yllä, kun Ukrainan ilmapuolustus ampui alas lennokkeja ja ohjuksia. Vieraat ovat nyt palanneet turvalliseen Sveitsiin.
Petron kylällä on toistaiseksi ollut onnea – venäläiset polttivat keväällä taloja Dneprin vastarannalla Kiovaan pyrkiessään, mutta eivät tällä puolella jokea olleet lähelläkään. Mitä nyt helikopterilla lentelivät yli Kiovaan hyökätessään. Pommejakaan kylän lähelle ei ole pudonnut.
Jotain kyllä pari viikkoa sitten ammuttiin alas kylän tuntumassa, Petro sitten kertoo.
– Kuului kova jysäys, ja sitten peltoaukealta nousi mustaa savua. En tiedä mikä se oli, mutta hyvä että saatiin ammuttua alas, ja hyvä ettei pudonnut kenenkään päälle.
Vanha kissa on kadonnut. Uutta Petro ei vaimon kanssa neuvoteltuaan toistaseksi ole ottanut, vaikka kissanpentu oli tarjolla – siitä olisi vaivaa, jos joutuisi pakenemaan.
Muuten elämä jatkuu melkein entisellään. Jonkin verran kylän väkeä on tosin paennut, mutta monikaan ei halua jättää taloa tyhjilleen, varsinkaan kun mitään suoranaista uhkaa ei juuri nyt vaikuta olevan.
Sota alkaa olla arkipäivää.
Kun Hersonin kaupunki vallattiin takaisin marraskuussa, kaikki riemuitsivat, mutta sen jälkeen suuria voittoja ei ole saatu. Kaikki junnaa paikallaan, ihmisiä kuolee koko ajan lisää ja Venäjän uutta suurhyökkäystä odotetaan päivänä minä hyvänsä.
Sotaa on käyty pian vuosi, ja ratkaisevien hetkien on jatkuvasti uumoiltu olevan käsillä. Siihenkin turtuu. Kun päivittäin raportoidaan uusista pommituksista ja uusista tuhoista, jokainen päivä tuntuu edellisen toistolta.
Täällä Ruotsissa jututin juuri ukrainalaista pakolaisperhettä – äitiä ja kahta kouluikäistä tytärtä. Perheen isä on Kiovassa ja hänet saatetaan kutsua armeijaan milloin vain.
– Se meitä pelottaa. Kaatuneita on koko ajan hirveän paljon, perheen äiti Julia kertoi.
Sota ei lopu ennen kuin kaikki miehitetyt alueet on vallattu takaisin. Siitä Julia on samaa mieltä useimpien ukrainalaisten kanssa. Mutta kukaan ei tiedä milloin se onnistuu – ja vaikka sota loppuisi piankin, sen jälkeensä jättämät tuhot ovat kauheita.
Julian tarkoituksena oli tuoda lapset Ruotsiin vähäksi aikaa, kunnes pahin olisi Ukrainassa ohi. Nyt pakomatkalla on pian oltu jo vuosi, eikä kotiin paluu enää houkuttele.
– Ei siellä ole lapsille tulevaisuutta lähimpiin kymmeneen vuoteen, Julia sanoo.
Lasten vuoksi Julia haluaa nyt jäädä Ruotsiin pysyvästi, ja toivoo että myös hänen miehensä pian pääsisi lähtemään Ukrainasta. Ruotsalainen yliopistokoulutus avaa lapsille ovet koko maailmaan, hän arvelee.
Ukrainan pakolaisille myönnetty tilapäinen suojelu ei toki takaa heille mahdollisuutta jäädä EU-maihin pysyvästi. Mutta mitä kauemmin sota kestää, sitä useampi ukrainalainen alkaa rakentaa itselleen uutta elämää täällä – ja sen vaikeammaksi Ukrainan nopea uudelleenrakentaminen käy. Senkin vuoksi sota olisi saatettava loppuun mahdollisimman pian. Mutta miten?
Mistään neuvotteluratkaisusta ei useimpien ukrainalaisten mielestä voi olla puhettakaan, ennen kuin maahantunkeutujat on työnnetty takaisin rajan taakse. Kun Venäjä puolestaan väittää neljän Ukrainan läänin kuuluvan kokonaisuudessaan ja ikuisesti Venäjään, ei sodalle näy loppua.
Ukraina taistelee olemassaolostaan itsenäisenä valtiona, Vladimir Putin puolestaan haluaa palauttaa Venäjän suurvalta-aseman ja alistaa Ukrainan osaksi Kremlin imperiumia. Kompromissia ei näistä aineksista synny.
Siksi sota jatkuu jatkumistaan. Siksi siitä on tullut arkipäivää niin Ukrainassa kuin Venäjälläkin – mutta myös meillä lännessä.
Sota on katoamassa etusivun otsikoista, koska sitä yksinkertaisesti ei enää jakseta ajatella – samoin kuin aikoinaan kävi Syyrian sodalle. Sekin muuten jatkuu yhä, jo kahdettatoista vuotta.
Ukrainan sotaa taas ei vielä ole käyty täyttä vuottakaan, ja länsimaiden tuki Ukrainalle on toivon mukaan iltapäivälehtien lööppejä pitkäjänteisempää. Venäjä on tämän sodan aloittanut ja vain Venäjä voi sen lopettaa – elleivät länsimaat sitten päätä lopettaa Ukrainan tukemista ja anna Putinin saada haluamaansa.
Jokainen uusi sotapäivä murentaa Ukrainan tulevaisuutta, mutta Putinin sanelema rauha olisi sotaakin tuhoisampi, myös meille lännessä. Se merkitsisi sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen loppua, niin Euroopassa kuin koko maailmassakin. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että ydinasevaltiot saavat aina tahtonsa läpi ja voivat syödä pienempiä valtioita välipalakseen.
Näinhän asiat Vladimir Putinin mielestä toisaalta ovat jo nyt. Onko hän oikeassa?
