Elokuun 19. päivänä 1991 olin sattumalta Helsingissä, enkä Moskovassa, vaikka Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtaja olinkin. Olimme vaimoni kanssa palaamassa lomamatkalta Kreikasta, ja olimme jääneet yöksi sisareni silloin tyhjillään olleeseen yksiöön STT:n toimiston viereen Helsinkiin.
Loma oli ohi, ja ensimmäinen työviikko alkoi rysäyksellä, kun aamutuimaan väänsin radiosta kuulumaan Ylen uutiset. Moskovassa oli tapahtunut vallankaappaus. Keskiaalloilta sain heti kuulumaan Moskovan radion, joka tietysti lähetti vain klassista musiikkia.
Tarkoitus oli ollut viettää ensimmäinen työpäivä Kansan Uutisten toimituksessa suunnittelemassa syksyn hommia, mutta nyt oli muuta suunniteltavaa. Jo käytävällä, ennen kuin ehdin päätä pahkaa rynnätä toimituksen aamukokoukseen, kuulin ihmeteltävän, että missä se Kniivilä nyt luuhaa, kun ei Moskovassa vastaa puhelimeen. Vuonna 1991 ei Kansan Uutisten Moskovan-kirjeenvaihtajallakaan ollut kännykkää, ensimäisen matkapuhelimen sain vasta 1994 kun olin aluetomittajana Vaasassa.
Puheluita ei Moskovaan muutenkaan ollut helppo saada elokuun vallankaappauksen päivinä.Suomesta saattoi silloin tavallisissa oloissa jo soittaa Moskovaan suoraan – toisin päin sen sijaan puhelut oli otettava keskuksen kautta, paitsi tietysti meidän kirjeenvaihtajien, joilla oli suora ja varmaankin ahkerasti kuunneltu puhelinlinja ulkomaille. Mutta nyt puhelin tuuttasi vain varattua kun Moskovan numeroita yritti valita.
Tilasin Kansan Uutisten toimituksesta salamapuheluita eri numeroihin Moskovaan, ja aloin vähitellen päästä perille tilanteesta. Radioasema Eho Moskvyn tomituksessa kerrottiin, että sotilaita oli kyllä ollut paikalla ja lähetykset oli käsketty keskeyttää, mutta sotilaat olivat sitten lähteneet ja lähetykset jatkuivat. Aika lepsua näin jälkikäteen ajatellen. Jotain juttua siitä sitten syntyi seuraavan päivän lehteen. Suomessa alettiin jo kehua vallananastaja Janajevia Suomen ystäväksi ja keskustella, josko kauppayhteydet tästä kehittyisivät.
Vaimo jatkoi suunnitelmien mukaan matkaa Ruotsiin, minulla matkalippu Moskovan-junaan oli jo valmiina, ja iltapäivällä istuinkin junassa. Ei siellä paljon muita ollutkaan. Ravintolavaunussa meitä taisi olla kaksi, minä kuuntelin taskuradiosta uusimpia kaappausuutisia, naapuripöydässä joi olutta suomalainen rakennusmies, joka oli minun tapaani menossa takaisin töihin lomien loputtua. Venäläisiä rajavartijoita oli ilmeisesti kehotettu valppauteen, sillä laukut piti avata, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan tietoa siitä, mitä oikein etsittiin. Maanantain kuuluisa lehdistötilaisuus ja Janajevin tärisevät kädet minulta jäivät näkemättä, kun istuin junassa.
Moskovassa oltiin perillä tiistaiaamuna. Kioskeissa oli vain vallankaappaajien sallimat lehdet, ja sotilaat vartioivat Maneesinaukiota Kremlin tuntumassa. Kukaan ei tosin tuntunut tietävän miksi sitä piti vartioida. Riippumattoman radioasema Eho Moskvyn toimitusta Maneesinaukion tuntumassa kukaan ei vartioinut, pääsin sisälle ja saatoin todeta, että työtä tehdään tavalliseen tapaan. Venäjän tasavallan televisiokanavan – eli entisen Neuvostoliiton kakkoskanavan – uutislähetykset juntta oli sentään älynnyt panna aisoihin, ja samoin Venäjän tasavallan radiokanavan uutiset.
Muutama metroasema keskustassa oli suljettu, mutta kävellen pääsi eteenpäin. Väkijoukkoja alkoi kokoontua vastarinnan keskukseen, Valkoisen talon ympärille, jossa Venäjän korkein neuvosto piti majaansa. Lehdistökorttini turvin pääsin sisään, ja sain parlamentin lehdistöparvekkeelta kuulla, kun juntalle luettiin madonlukuja. Yöksi menin toimituksen ohjeiden mukaan turvaan kotiin ja kuuntelin Eho Moskvyn taajuudelta suoraa lähetystä joka nyt tuli Valkoisesta talosta. Erikoisjoukkojen hyökkäystä odotettiin hetkellä millä tahansa.
Illan kuluessa soitti sitten venäläinen tuttu, joka kertoi varmana asiana, että koko kaappaus kaatuu aivan kohta omaan mahdottomuuteensa. En osannut siihen sanoa mitään, suurin osa Venäjää tuntui joka tapauksessa jatkavan elämäänsä aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kaapauksen vastustajien julistamasta yleislakosta ei ollut tietoakaan.
Pari päivä myöhemmin saatoin kuitenkin kirjoittaa Kansan Uutisissa kaappauksesta otsikolla Moskovalaiset kaappauksesta: “Kuin pahaa unta”. Unikin on monilta ehtinyt unohtua, ja jo vuosi sitten juntan jäsen Valentin Varennikov saattoi juntan aikanaan kieltämässä Vesti-uutislähetyksessä väittää, ettei kyseessä toki ollut vallankaappaus, eikä Gorbatshovia suinkaan aiottu syrjäyttää. Tänä vuonna kaappauksen vuosipäivä mainittiin Vesti-uutiskanavalla ohimennen, ja lopussa aivan kuin vihjaten, ettei kaappauksen epäonnistuminen suinkaan välttämättä ollut parasta mitä saattoi tapahtua:
Nykyisin kyseisistä tapahtumista on olemassa erilaisia arvioita, mutta selvää on se, että nämä kolme päivää elokuussa -91 suurelta osin määräsivät valtavan Euraasian alueen nykytilan.
Mutta minä varmaan ylitulkitsen Vesti-lähetystä, joka on tullut tunnetuksi vallanpitäjien joskus liioitellunkin uskollisena äänitorvena.
